Aristoteles (384-322 eaa) oli klassisen Kreikan merkittävimpiä
ja vaikutusvaltaisimpia filosofeja ja Platonin oppilas. Hänen
kirjoittamistaan kymmenistä teoksista on tullut länsimaisen filosofian
ja valtio-opin perusteoksia.
Retoriikka on hänen puhetaitoa
käsittelevä teoksensa, joka sivuaa hänen varsinaisia filosofisia
teoksiaan huomattavasti.
Vaikka puhetaidosta oli jo ennen Aristotelesta kirjoitettu joitain
oppikirjoja, sen analyyttinen tarkastelu alkoi vasta tästä
teoksesta. Aristoteles määritteli retoriikan taidoksi havaita
erilaisissa asioissa sen, mikä on vakuuttavaa. Hänen keskeisin
analyyttinen jakonsa on vakuuttumisen syissä, joita voi olla
kolmenlaisia: puhujan luonteeseen eli eetokseen perustuvia,
kuulijan mielentilaan eli paatokseen perustuvia ja itse asiaan
eli logokseen perustuvia. Tämä jako näkyy kautta koko teoksen
ja kutakin kohtaa käsitellään laajalti.
Aristoteles näki vakuuttamisen taidolla kolme käyttötilannetta:
oikeuspuheen, poliittisen puheen ja epideiktisen eli esittävän
puheen. Epideiktisiä puheita ovat ylistys- ja moitepuheet, kun taas
poliittisten ja oikeuspuheiden tarkoituksena oli saada aikaan jokin
päätös. Poliittinen puhe oli Aristoteleen ajan Kreikassa erityisen
tärkeä, koska se oli koko suoraan demokratiaan perustuvan yhteiskunnan
perusta ja poliittinen ura oli hyvin arvostettu. Politiikka oli
arkipäivää ja kaikilla (miespuolisilla) kansalaisilla oli suorastaan
velvollisuus osallistua yhteisiin tilaisuuksiin vähintään viikoittain.
Aristoteleen retoriikka on läheisessä suhteessa hänen
Topiikka-teoksessa esittämäänsä dialektiikkaan,
argumentointi- tai väittelytaitoon, joka perustui Sokrateen opettamaan
kyselymenetelmään. Aristoteleen dialektinen väittely perustui
syllogismeille eli päätelmille, joissa kahdesta premissistä seuraa
jokin johtopäätös. Dialektisessa väittelyssä kyselijän tehtävänä oli
keksiä premissejä, joihin vastaaja saattoi vastata joko kyllä tai
ei. Näiden premissien perusteella muodostettiin syllogistinen
päättelyketju, jonka tarkoituksena oli osoittaa ristiriita vastaajan
premissien eli väitteiden välillä. Topiikan keskeinen sisältö onkin
erilaiset keinot sopivien premissien löytämiseksi halutun
johtopäätöksen aikaan saamiseksi. Näitä keinoja ovat topokset,
näkökohdat, joista topiikan nimikin tulee. Myös Retoriikka perustuu
pitkälti erilaisten toposten esittämiseen. Päättely kulkee
syllogismeissa yleisestä erityiseen. Toinen Topiikassa esitetty
päättelyn laji on induktio, jossa erikoistapausten perusteella
muodostetaan yleistyksiä. Retoriikassa Aristoteles käyttää Topiikkaa
vastaavaa käsitekehystä, jossa puheen argumentaatio koostuu
dialektiikan syllogismia ja indunktiota vastaavista enthymemoista ja
esimerkeistä. Enthymema on eräänlainen syllogismi, joka perustuu
todennäköisyyksiin ja siitä on yleensä jätetty pois väitteen
premissit.
Topiikka voidaan nähdä historian ensimmäisenä varsinaisena oppikirjana
logiikasta. Aristoteles katsoi väittelyharjoitusten olevan hyödyllisiä
paitsi filosofisten tarkoitusperien edistämisessä, myös käytännön
elämässä. Taito on hyödyllinen kolmeen tarkoitukseen:
väittelyharjoituksiin, keskusteluihin ja filosofisen tiedon
edistämiseen.
Rakenteellisesti Retoriikka on jaettu kolmeen eri
kirjaan. Ensimmäisessä kirjassa annetaan alussa lyhyt johdanto
retoriikan peruskäsitteistä ja käyttötarkoituksesta. Suurin kirjasta
käsittelee erilaisia eri aihealueiden näkökohtia. Hyvänä pitämisellä
on tärkeä merkitys eri näkökohtien perusteluissa, sillä onhan puheen
tarkoituksena vakuuttaa kuulija siitä, että puheessa esitetty kanta on
hyvä. Hyveet aikaansaavat hyvää, joten näkökohtia usein perustellaan
hyve-etiikalla. Toisinaan näkökohdat menevät varsin konkreettiselle
tasolle siten, että on vaikea lopulta erottaa, opetetaanko niissä
puhetaitoa vai etiikkaa tai valtio-oppia. Tosin voimme ehkä ajatella
etiikan tai valtio-opin olevan tärkeitä taitoja hyvien ja
perusteltujen näkökohtien löytämiselle.
Toisessa kirjassa käsitellään laajalti tunteiden herättämistä
kuulijoissa ja vakuuttamisen loogisia välineitä. Tärkeää on
esimerkiksi sellaisten asioiden tunteminen, joista ihmiset suuttuvat
tai rauhoittuvat, millaisia henkilöitä ihmiset rakastavat tai pitävät
ystävinään ja ketä he vihaavat, mitä ihmiset pelkäävät ja miksi, mitä
kohtaan he tuntevat häpeää, ketä kohtaan he ovat suosiollisia tai
tuntevat sääliä tai närkästystä, ketä kadehditaan, milloin taas
tunnetaan kilpailunhalua, ja niin edelleen. Aristoteles tarkastelee
myös erilaisten ihmisryhmien, kuten nuorien tai vanhojen, köyhien tai
rikkaiden, perusluonteita.
Kolmannessa kirjassa käsitellään tyyliopillisia asioita, kuten
ilmaisua ja puheen osien järjestystä. Ilmaisuun sisältyvät puheen
tyyli, sanavalinnat ja esitystapa. Esitystapaan kuuluvat äänenkäyttö
ja puheen rytmittäminen. Tosin Aristoteles ei pidä esitystavan
korostamista kovin hyvänä, koska puheen tulisi keskittyä asioiden
toteennäyttämiseen, ei esitystemppuihin. Esitystapaan täytyy kuitenkin
kiinnittää huomiota, koska kuulijat ovat usein kelvottomia. Hyvä
esitystapa tekee puheen myös ymmärrettävämmäksi -- hyvä puheilmaisu on
selkeää puhetta.
