Topi Aarnio

1994

Pohjoisten kansojen käsityksiä taivaankappaleista

Taivas ja sen ilmiöt ovat kiinnostaneet ihmistä jo esihistoriasta alkaen. Aurinkoon, kuuhun ja tähtiin liitetään mitä erilaisimpia tarinoita ja myyttejä ja nämä vaihtelevat kulttuurista toiseen. Yötaivaan ilmiöt ovat olleet pohjoisille kansoille varsin tärkeitä pitkän ja pimeän talven vuoksi. Lisäksi taivaankappaleet ovat olleet tärkeitä opastimia metsissä ja aroilla asuneille nomadisille heimoille.

Taivaankansi ja Pohjantähti

Sitä, mikä on taivas ja mitä ovat tähdet, on luonnehdittu monilla hyvin toistensa kaltaisilla selityksillä. Yksi yleisimmistä pohjoisten kansojen selityksistä on, että taivaalla on kansi tai peite ja tähdet ovat reikiä tässä. Tämä käsitys on ilmeisesti hyvin vanha, koska se on levinnyt niin monelle pohjoiselle kansalle, saamelaisista inuiteihin, niin samanlaisena. Se on hyvin varhaisen ihmisen mielikuvituksen tuotos hänen yrittäessään ymmärtää maailmaa. Oli loogista samaistaa koko maailma kodiksi, teltaksi tai taloksi, jonka kattona oli taivas. Ja niinkuin katossakin oli reikiä, joista päivänvalo paistoi läpi, oli tässä maan ylle levittyneessäkin katossa aukkoja.

Vaikka inuitit ovatkin pohjoisista kansoista kaikkein eristäytynein ja pohjoisin, on heidänkin mytologiansa taivaankannesta hyvin samanlainen kuin Siperian pohjoisten kansojen. Inuitien myyttien mukaan taivas on suuri kupoli, joka pyörii korkean vuorenhuipun ympäri ja sen yläpuolella on ylinen maailma, joka on hyvin samanlainen kuin tämä maailma, mutta siellä riista yms. on runsaampaa. Tähdet taasen ovat henkiolentoja, jotka muinoin olivat ihmisiä, mutta ovat päässeet taivaaseen ja nyt näkyvät tähtinä.

Inuitien on laskettu saapuneen pohjoisamerikkaan Beringin salmen yli n. 4000-5000 vuotta sitten. Jo tästä voimme päätellä taivaankansimyytin olevan vähintään 5000 vuotta vanha ja se on säilynyt paljolti muuttumattomana koko tuon ajan, vaikka inuitit ovatkin asuneet kaukana muista siperian kansoista. Toinen tämänkaltaisen myytin leviämistä kuvaava esimerkki on se, että se esiintyy Raamatussakin, Vanhan Testamentin Jesajan kirjan 40. luvussa Jumalasta sanotaan: "Hän leväytti auki taivaan kuin kankaan ja jännitti sen kuin teltan asuttavaksi."

Erittäin keskeinen ja laajalle levinnyt taivaankanteen liittyvä käsite on ollut myös taivaannapa. Pohjantähti, joka on pysynyt liikkumattomana paikoillaan muiden tähtien pyöriessä sen ympäri, on mielletty taivaan keskipisteeksi, paikaksi johon taivasta kannattava pilari tukeutuu. Jo Pohjantähden nimi monilla pohjoisilla kansoilla viittaa tähän; samojedien "taivaannaula", saamelaisten Bohinavlle tai Boahje-naste, mongolien "kultainen pilari" jne. Monien kansojen yhteisten tarujen ja samankaltaisten nimien vuoksi voimme tästäkin käsitteestä päätellä sen olevan hyvin vanhaa perua. Joillakin kansoilla, kuten inuiteilla, tämä käsite on muuntunut pylväästä vuoreksi, mutta ajaa saman asian. Koska taivaannapa kannattaa taivasta maan yläpuolella on monille kansoille muodostunut myyttejä maailmanlopusta, joka tulee kun jokin hirviö tai demoni tuhoaa suuren pylvään, jolloin taivas putoaa ja tuhoaa maan altaan.

Pohjantähteä ja siihen liittyvää pylvästä on myös pidetty paikkana, johon on sidottu erilaisia tähtikuvioissa nähtyjä eläimiä. Esimerkiksi kirgiisien mukaan Pienen karhun kolme Pohjantähteä lähinnä olevaa tähteä ovat nuora, johon on sidottu kaksi hevosta, jotka ovat tähdistön loput kaksi suurempaa tähteä. Otavan seitsemää tähteä he taasen kutsuvat seitsemäksi vartijaksi, jotka vartioivat hevosia vaanivalta sudelta. Toisissa tarinoissa Otavan tähdet ovat seitsemän sutta, jotka saavat saaliinsa kiinni juuri ennen maailmanloppua.

Edelleen taivaankanteen liittyen, meteorit eli tähdenlennot on usein kuviteltu repeämiksi, joista jumalat kurkkivat alas maahan. Ja koska jumalat ovat juuri tällöin tarkkailleet maata ja sen tapahtumia, on monilla kansoilla uskomus, että tähdenlennon nähdessään voi esittää toivomuksen ja se toteutuu. Esim. ostjakit käsittävät, että toiveet toteutuvat koska Jumala on raottanut "taivaan ovea". Tämä käsitys toivomusten esittämisestä tähdenlennon nähdessään on levinnyt hyvin laajalle myös etelämmäksi ja on vielä nykyisin hyvin yleinen esim. Euroopassa.

Aurinko ja kuu

Aurinko ja kuu ovat kaikille kansoille ehkä tärkeimmät taivaankappaleet. Aurinko antaa valoa ja lämpöä, saa kasvit kasvamaan jne. Auringon tärkeyttä kuvastaa hyvin se, että mm. saamelaisten mukaan aurinko on kirjaimellisesti 'elämän äiti'. Kuu taasen valaisee yötä ja sen vaiheiden mukaan on voitu laskea aikaa.

Kun verrataan myyttejä kuusta ja auringosta eri kansoilla taivaankanteen liittyviin myytteihin, löydetään huomattavasti enemmän erilaisia käsityksiä niiden synnystä ja olemuksesta. Ehkä aurinko ja kuu ovat liikkeillään ja ilmiöillään herättäneet ihmisen mielikuvitusta enemmän kuin taivaankansi ainaisella pysyväisyydellään.

Yhdessä inuitien myytissä kuu ja aurinko ovat aluksi veli ja sisar. Nämä asustavat samassa majassa. Muutamana yönä veljen ollessa iltaa viettämässä muualla, tuntematon mies tunkeutuu majaan ja raiskaa sisaren. Kolmantena yönä sisaren onnistuu merkitä raiskaaja tuhkalla. Kun hän sitten menee kylän yhteiseen illanviettotaloon, huomaa hän kauhukseen raiskaajan olleen oma veljensä. Hän suuttuu ja leikkaa toisen rintansa irti ja viskaa sen päin veljensä naamaa. Veli suuttuu ja lähtee hänen peräänsä. He juoksevat läpi yön soihdut kädessä, kunnes veli kompastuu ja hänen soihtunsa himmenee kastuessaan. Ja näin he juoksivat kunnes lopulta päätyivät taivaalle, jossa ajojahti jatkuu yhä. Veljen himmeämpi soihtu on kuun valo ja sisaren soihtu on auringon valo. Tästä syystä kuu seuraa aurinkoa päivästä toiseen.

Mongolialaisen tarun mukaan aurinko ja kuu olivat sisaruksia ja aurinko tarjosi aluksi sisarelleen päivää kuljettavaksi, mutta tämä kieltäytyi, koska ujosteli, sillä päivällä oli aina enemmän ihmisiä liikkeellä.

Pohjois-Siperian myyttien mukaan aurinko ja kuu ovat peilejä, jotka henkiolento on laittanut taivaalle heijastamaan maan tapahtumia. Tästä johtuen on olemassa käsitys siitä, kuinka maanpäälliset tapahtumat heijastuvat auringosta ja kuusta ja niiden kautta shamaanien peileihin. Pohjoisen kansoilla onkin useita tarinoita siitä, kuinka jokin kadonnut, esim. hevonen, peura tai poro, löytyy kun shamaani katsoo peilistään ja näkee sen heijastuksen. Hanteilla tähän liittyy myös käsitys, että noita pystyy ennustamaan kaukana olevan ihmisen kohtalon auringosta.

Kuun kierrosta, sen kasvamisesta ja pienenemisestä yleisin selitys on, että jokin suuri peto yrittää syödä sitä. Jakuuttien mukaan tämän saa aikaan susi- ja karhulauma, jotka hyökkäävät kuun kimppuun yhä uudestaan aina kun tämä on saavuttanut täytyytensä.

Auringon ja kuun pimennykset on useimmiten selitetty tavalla, joka on selvästikin lähtöisin muinaisesta Intiasta. Sen mukaan peto nimeltä Rahu yritti syödä auringon, mutta eräs jumala ehti ajoissa lyömään pedon keskeltä kahtia ja siksi aurinko pulpahtaa aina takaisin ulos pedon ensiksi nieltyä sen. Idempänä tämä peto tunnistetaan kiinalaisen tavan mukaan lohikäärmeeksi.

Otava

Ehkä tunnetuin tähtikuvio pohjoisella pallonpuolella on Otava, toiselta nimeltään Suuri karhu. Nämä seitsemän tähteä eivät ikinä laske taivaanrannan alapuolelle ja kiertävät Pohjantähteä säännöllisesti yöstä toiseen. Otavan mukaan myös arktiset seudut ovat saaneet nimensä, vanhasta kreikkalaisesta nimestä Arctos megale. Pohjoiset kansat elivät Suuren karhun alla, ja siis olivat karhun kansaa, arktisia kansoja. Mistä tämä nimitys Suuri Karhu sitten tulikaan, on Aristoteles esittänyt olettamuksen, että tunnetuista eläimistä karhu oli se, joka uskaltautui pohjoisen kylmyyden ja yksinäisyyden koeteltavaksi.

Pohjoisille kansoille Otava ei ole yleensä ollut niinkään karhu vaan hirvi. Samojedit näkevät Pohjantähden metsästäjänä, joka jahtaa hirveä. Hantien mukaan Otavassa on hirvi ja kolme metsästäjää, eli neliönmuotoinen osa on hirvi ja 'kahvan' kolme tähteä metsästäjiä. Inuitien parissa kerrotaan, kuinka metsästäjät jahtasivat karhua kauas jäälle, kunnes tämä yhtäkkiä nousi ilmaan ja kapusi taivaalle. Tällöin metsästäjille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin seurata sitä ja niinpä karhusta ja metsästäjistäö syntyi Suuren karhun tähdistö. Samanlainen tarina koskee inuitien parissa myös Orionin syntyä.

Metsästykseen liittyvät tarinat tähdistöjen syntymästä ovat hyvin yleisiä pohjoisilla metsästäjäkansoilla, mikä on sangen ymmärrettävää, sillä sillä tavoin he saivat oman maailmansa nivottua yhteen 'taivaallisen maailman' kanssa.

Plejadit

Kaikkialta maailmasta tavataan tarinoita siitä, että Plejadien tähdistön mukaan saatettiin ennustaa säätä. Saamelaiset ovat sään lisäksi ennustaneet Plejadien (Seulasten) mukaan ihmisen ikää. Tähdistön noustessa taivaanrannan yläpuolelle povattiin kylmää säätä, sen laskiessa povattiin lämpimämpää säätä. Monet pohjoiset kansat sanoivatkin, että juuri Plejadien läpi puhalsi kylmä tuuli taivaankannen toiselta puolen. Tätä käsitystä heijastaa myös monien pohjoisten kansojen nimitys Plejadeille, saamelaisten Seulaset, votjakien ja baltien kielillä 'seula'.

Venus

Koska Venus näkyy taivaalla iltaisin tähdistä ensimmäisenä ja aamuisin viimeisenä, on helposti ymmärrettävissä käsitys siitä, että se olisi ikäänkuin tähtien hallitsija tai vartija. Hantien mukaan se oli paimen, joka varjeli tähtiä ja katsoi, ettei yksikään kadonnut ennen aikojaan. Saamelaisessa perinteessä Venus on auringon käskynhaltija ja vasta sen mentyä mailleen alkaa yön olioiden valta. Inuitien perinteessä Venus on vanha mies, joka pakeni taivaalle surmattuaan lauman meluavia lapsia, jotka olivat häirinneet häntä. Hän on eräänlainen valontuoja, sillä hän näkyy alhaalla lännessä kun pitkän talviyön jälkeen valo alkaa palata. Tästä voisi johtaa oletuksen, että lapset ja heidän metelöintinsä edustivat talvipakkasen pauketta ja heidän surmannut vanha mies kevään tuloa, mutta se saattaa olla hieman liian kaukaa haettua, varsinkaan, kun ei ole selvillä myytin tarkempaa muotoa ja alkuperää.

Orion

Orioniin, niinkuin Suureen Karhuunkin, liittyy monilla kansoilla metsästysmyyttejä. Altain alueen heimoilla on taru sankarista, joka metsästi kolmea hirveä ratsain. Kun hirvet olivat aluksi paenneet ympäri maailmaa, ne lopulta ponkaisivat pakoon taivaalle. Sankari seurasi ja ampui hirvet kahdella nuolella. Orionin 'vyön' kolme tähteä ovat siis nämä hirvet ja muut tähdet esittävät metsästäjää, hänen ratsuaan ja kahta nuoltaan.

Linnunrata

Oman galaksimme akselin muodostamaan utuiseen jälkeenkin, Linnunrataan, liittyy monia pohjoisten kansojen aiemmin esitettyjen kaltaisia tarinoita. Monilla kielillä sen nimi liittyy lintuihin, niinkuin suomessa. Esim. votjakeille ja tseremisseille Linnunrata on 'villihanhen tie' ja saamelaisille 'loadderaiddas' eli linnun portaat. Näiden epäilemättä vanhojen nimien selitys löytyy hantien perinteestä, jossa sanotaan, että Linnunrata auttaa lintuja suunnistamaan pimeässä. Tämä tulkinta onkin sangen totuudenmukainen, sillä nykyisten tutkimusten perusteella on osoitettu, että linnut esim. muuttomatkallaan suunnistavat paljon tähtien mukaan.

Taivaankannen telttamaisen rakenteen vuoksi Linnunrata on synnyttänyt myös tarinoita, jotka heijastavat tätä käsitystä ja myöskin vahvistavat sitä käytännöllisyydellään. Samojedeille ja jakuuteille se on 'taivaansauma', paikka josta jumalat ompelivat taivaankannen kankaan yhteen.

Mansien mukaan Linnunrata syntyi, kun Jumala loi maan päälle kuusijalkaisen peuran. Ihminen ei pystynyt tätä nopeaa eläintä pyydystämään, joten hän pyysi metsänhenkeä avuksi. Pitkän hiihdon jälkeen metsänhenki sai peuran kiinni ja katkaisi siltä kaksi jalkaa, jotta ihminenkin voisi sitä metsästää. Peurasta tuli Otavan tähdistö ja Linnunrata jäi 'Metsänhengen laduksi'. Myös hanteilla on erittäin samankaltainen tarina, aina kuusijalkaiseen peuraan asti.

Näistä voimme siis päätellä, että taivaan hirvi tai peura ja linnunrata ovat sangen vanhaa perää, sillä ne ovat levinneet hyvin laajalle alueelle, niinkuin käsitys taivaankannestakin.

Kaikista näistä myyteistä ja tarinoista heijastuu pohjoisten kansojen metsästäjäluonne. Karuilla pohjoisen alueilla ei ole voitu viljellä maata niinkuin etelämpänä, joten tarustokin on erilaista. Taivaanjumalat ovat kaukaisia, eivätkä niin suoranaisesti vaikuta maanpäällisiin asioihin kuin viljelyskansoilla, joille taivaanjumalat ovat yleensä tärkeimpiä, koska ne antavat veden ja lämmön viljelysmaille. Tämä voisi olla yksi syy miksi monikaan pohjoinen kansa ei ole personoinut itse taivasta, vaan jättänyt sen enemmälti jumalten ja henkien asuinsijaksi ja taivaankanneksi. Esimerkiksi samojedien ja hantien taivaan jumala oli niin etäinen olento, että hän ei millään muotoa puuttunut ihmisten eloon maan päällä. Samoin auringon ja kuun palvonta ei ollut kovinkaan yleistä metsästäjäkansoilla, toisin kuin viljelyskansoilla. Samojedien parissa ainoastaan nenetsit palvoivat aurinkoa ja kuuta ja uhrasivat niille heinäkuisessa uudenvuodenjuhlassa. Tseremissit ja votjakit taasen keskittyivät paljon enemmälti näille osoitettuihin uhreihin, jotta koko vuoden sato olisi hyvä. Saamelaisille aurinko ja kuu ovat olleet tärkeitä uhrauksen kohteita ja eri vuodenaikoina oli paljonkin erilaisia rituaaleja, jotka tuli suorittaa, jotta onni olisi hyvä. Näistä saamelaisten aurinkoon liittyvistä rituaaleista hyviä esimerkkejä ovat valkoisen naarasporon uhraus, kesäpäivän seisauksen yhteydessä nautittu 'aurinkopuuro' ja auringon ja kuun renkaat. Aurinko ja kuu olivat myös hyvin keskeisiä saamelaisten noitarummuissa, joihin piirrettynä ne olivat osa maailman pienoismallia, jonka avulla shamaani pääsi yliseen tai aliseen maailmaan.

Pohjoisten kansojen (ja miksei muidenkin) taivaankappaleisiin liittyvä mytologia on laaja ja monipuolinen, ja siitä saa melko helposti kuvan ihmisten ajatusmaailmasta ja myös siitä maailmasta, jossa he ovat eläneet. Maanpäällinen elämä heijastuu siis aina tähtiin, vaikkei ehkä niin konkreettisesti kuin tarinoiden ja myyttien muokkautuessa on uskottu.

Lähteet:

Mythology of All Races IV (Finno-Ugric/Siberian)

Mythology of All Races (North American)

Knud Rasmussen : Grönlandska myter och sagor

Louise Bäckman : Saami Pre-Christian Religion

John F. Blake : Astronomical Myths