Magi
Esittely
Uutisia
Arkisto
  Luonnonuskonnot
  Ateismi
Panteismi
  Johdanto
  Uskontunnustus
  Eri muodot
  ... ja uuspakanuus
  ... ja ateismi
  Meditaatio
  Muuta...
Uusnoituus
  Johdanto
    * Historia
    * Seremonia
    * Etiikka
    * Suhde uskontoon
    * Maailmankuva
  Lyhyitä vastauksia
  Uusnoituus-tutkielma
  Wicca ja New Age
Uuspakanuus
  Johdanto
  Juhlapyhät
    * Marrasyö
    * Joulu
    * Kevätjuhla
    * Vappu
  Maailmankuva
  Luontosuhde
  Aasainusko
  Jumalataruskonto
Muuta
  Taivasmyyttejä
Kirjallisuus
  Uusnoituus
  Uskonnonfilosofia
Postituslistat
Tapahtumia
Linkit

© Marko Grönroos, 2000

Gimbutas, Marija (1991):
The Civilization of the Goddess.

Luku 7:Religion of the Goddess. USA

Referaatti vs. lehtori Tuula Juurikan johtamassa uskontotieteen metodisessa kollokviossa 13.2.1995

Topi Aarnio

 

Johdanto

The Civilization of the Goddess esittelee Euroopassa eläneiden ihmisten elämää, uskontoa ja sosiaalisia rakenteita seitsemänneltä kolmannelle vuosituhannelle ennen ajanlaskumme alkua. Marija Gimbutas kutsuu tätä aikakautta Vanhaksi Euroopaksi, tarkoittaen tällä neoliittista Eurooppaa, ennenkuin Indo-Eurooppalaiset kansat saapuivat. Tässä referaatissa keskityn kirjan seitsemänteen lukuun, joka kertoo Vanhan Euroopan uskonnosta, lähinnä Jumalattaren symboleista. Gimbutas lähestyy aihetta arkeologiselta näkökulmalta ja jonkin verran kielellisin ja folkloristisin perustein. Suurin osa seuraavaksi esittelemästä aineistosta ja teorioista perustuu siis täysin arkeologisiin löytöihin ja Marija Gimbutas’n omiin päätelmiin näiden pohjalta.

 

7. Luku: Jumalattaren uskonto

Marija Gimbutas’n mukaan Vanhan Euroopan uskonnossa keskeisimpänä aiheena oli Jumalatar, kaiken synnyttäjä ja tuhoaja, luonto ja luonnon kiertokulku. Gimbutas tulkitsee lukuisia arkeologisia löytöjä uudelta kannalta, korostaen Jumalattaren kaikenkattavuutta, eikä vain hedelmällisyyttä ja kauneusihanteita, niinkuin monet aikaisemmat tutkijat ovat tehneet. Gimbutas syyttääkin Indo-Eurooppalaista perintöämme siitä, ettemme osaa nähdä Vanhan Euroopan yhteiskuntaa ja uskonnollista rakennetta erilaisena kuin jo vuosituhansia jatkunut Indo-Eurooppalainen perinne.

Gimbutas käyttää neljää eri luokitusta kertoessaan Vanhan Euroopan jumaluudesta ja esittelee kaikki neljä aspektia erillään. Nämä neljä aspektia ovat: synnyttävä jumalatar, kuoleman jumalatar, uudelleensyntyvä jumalatar ja miespuoliset jumalat.

 

Synnyttävä Jumalatar

 

Elämän antaja ja eläinten ja kasvien emo

Gimbutas’n mukaan Vanhan Euroopan Jumalatar synnytti elämän itsestään, partenogeneettisesti. Arkeologisista löydöistä päätellen ei miehen osaa elämän alullepanossa tunnettu, tai ainakaan katsottu kovinkaan tärkeäksi ja niinpä, löydösten perusteella, naisellista synnyttämisen ja ruokkimisen ‘lahjaa’ pidettiin korkeimmassa arvossa. Kuvissa ja veistoksissa ei Jumalatarta aina kuvattu kokonaisena, vaan vain osat tai symbolit yleensä riittivät. Useimmiten käytetyt symbolit olivat häpy, pakarat ja rinnat. Nämä kolme symboloivat voimakkaimmin Jumalattaren synnyttävää aspektia. Näihin liitettiin usein myös vettä kuvaavia kiemuroita ja siemeniä kuvaavia viivalla ympyröityjä pisteitä. Gimbutas’n mukaan häpy oli kosminen kohtu josta kaikki syntymä ja uusi elämä saa alkunsa. Kaikilla synnyttävää Jumalatarta esittävillä patsailla on suurentunut häpy.

Synnyttävällä Jumalattarella oli sekä ihmisenkaltaisia, että eläimenkaltaisia ulkomuotoja.

Kolme yleisimmin elämän luojaan/antajaan liitettyä eläintä olivat peura, hirvi ja karhu, joita voidaan havainnollistaa jo lukuisissa kuvissa, jotka esittävät raskaina olevia peuroja tai pentujaan hoitavia karhuemoja. Myös lukuisia rituaaliastioita näiden eläinten muodossa on löydetty. Lisäksi on nykyisyyteen asti yltävä laaja myyttiperinne näistä eläimistä joka on myös omiaan antamaan tukea niiden ikivanhalle tärkeydelle, ehkä jopa niinkin laajassa mittakaavassa kuin Gimbutas antaa uskoa.

Vanhimmat peuran kunnioitukseen liittyvät löydöt ovat jo ylemmältä paleoliittikaudelta ja mesoliittikaudelta (mesoliittikausi alkoi n. 8300 eKr.). Esim. haudoista on löydetty lukuisa peurojen luita, jotkut maalattuja. Pään ympärille kiinnitettävät sarvet ovat myös hyvin yleisiä ja nykypäiviinkin asti on säilynyt tansseja, joissa tärkeä osa on peuransarvipäähine. Minolaisen kulttuurin sineteistä tunnetaan "sarvekas istuva jumalatar". Usko peuraäitiin on ollut hyvin vahvaa monia tuhansia vuosia ja mytologiassakin se esiintyy usein: evenkien maaäiti oli peuranhahmoinen ja kreikkalaisten Artemis ilmestyi sekä peurana, että karhuna.

Karhu taas ilmenee mm. Vinca-kulttuurissa viidennellä vuosituhannella eKr. mm. karhunmuodossa olevana madonnaveistoksena.

 

Raskaana oleva viljelyn jumalatar : Maaäiti

Ylemmältä paleoliittikaudelta asti (38000-8000eKr.) löytyy raskaana olevaa Jumalatarta esittäviä luomuksia. Ennen maanviljelyn tuntemusta hän on symboloinut villien kasvien äitiä. Neoliittikauden (n. 7000-3500 eKr.) alussa hänestä muotoutui maanviljelyn jumalatar, edelleenkin symboloiden maan hedelmällisyyttä ja alkuvoimaa. Jumalatar äitinä, joka tuli raskaaksi keväällä ja synnytti syksyn elonkorjuulla, on jo vuosituhansia vanha uskomus. Neoliittikaudelta lähtien hänelle pystytettiin alttareita leipäuunien vierille ja häntä palvottiin kaikkialla missä jyviä jauhettiin ja leipää valmistettiin.

Noin kahdeksan tuhannen vuoden ajan maaäidin symbolina oli sika, ehkä siksi, että se on nopeasti lihova ja lisääntyvä. Sen lihavuutta ja sikiävyyttä verrattiin sadonkorjuun runsauteen. Sikaa esittäviä saviveistoksia on löytynyt jo neoliittikauden alulta. Vinca-kulttuuri tuotti lukuisia sikanaamioita ja rituaaliastioita, jotka olivat sian muotoisia. Naamiot ja astiat osoittavat, että todennäköisesti oli olemassa juhlapyhiä, jolloin juhlittiin kylvöä ja sadonkorjuuta, jolloin Jumalattarelle suoritettiin uhreja ja tanssittiin sikanaamioihin pukeutuneina. Samankaltaisia rituaaleja suoritettiin hellenistisessä Kreikassa Demeterin kunniaksi uhraamalla porsaita. Liettuassa musta porsas uhrattiin maaäidille siementen siunauksen aikaan syksyllä. Maaäiti säilyi voimakkaana pitkään, eivätkä myöhemmät patriarkaaliset uskomusjärjestelmät pystyneet sitä täysin kitkemään kansanuskosta. Kaikkialla Euroopassa on säilynyt jäänteitä jumalataruskosta, joka ei ole täysin kuollut.

 

Lintujumalatar ja hänen symbolinsa

Lintujumalatar oli yksi Jumalattaren usein esiintyvistä inkarnaatioista. Pitkä kaula ja linnun nokka tai siivet erottavat hänet muista antropomorfisista jumalatarkuvista. Usein lintujumalattarella ei myöskään ollut suuta. Kiemurat ja V:n muotoiset kuviot olivat hänen symboleitaan, jotka esiintyivät häneen liittyvissä esineissä tai häneen itseensä piirrettyinä. Lintujumalattarella oli dualistinen luonne, toisaalta hän oli elämän synnyttäjä, munija ja toisaalta hän oli kuolema, esiintyessään korppikotkan tai pöllön muodossa. Gimbutas liittää myös suurin rinnoin kuvatut jumalatarhahmot lintujumalattareen, koska monilla neoliittikauden lintujumalattarilla oli joko suuret rinnat tai sitten ne oli koristeltu edellämainituin symbolein. Gimbutas’n mukaan astiat, joihin liittyi rintojen kuvia tai muotoja ja joissa oli vettä kuvaavia lintujumalattaren symboleja (kiemuroita ja aaltomuotoja) ovat selvä osoitus siitä, että lintujumalatarta pidettiin eräänlaisena ruokkijana, joka ylläpiti elämää. Vesilinnut olivat tärkeä osa ravintoa ja siten jo aikaisessa vaiheessa niistä tuli hyvinvoinnin symboleita. Myyteissä ja tarinoissa lintujumalatar on muuntunut erilaisiksi vedenhengiksi, jotka olivat ihmisten kaltaisia, mutta joilla oli esim. lintujen jalat. (esim. balttilaiset laumet). Pässi on myöhempi vesilinnun kaltainen hyvinvointia symboloiva eläin, joka yleistyi neoliittikaudella kun lampaita alettiin kasvattaa ja niistä tuli tärkeä osa ravintoa. Lintujumalattaren kuolemaa inkarnoivasta hahmosta esim. korppikotkana pääsemmekin helposti Gimbutas’n toiseen pääluokkaan, Kuoleman Jumalattareen...

 

Kuoleman Jumalatar

 

Kuolema haaskalinnun tai käärmeen muodossa

Usein enteillessään kuolemaa Jumalatar ilmestyy haaska- tai riistalinnun muodossa. Useista paleoliittisistä hautalöydöistä on löydetty riistalintujen luita, ei siis ole ihmekään että neoliittikaudella pöllöstä ja korppikotkasta tuli Kuolemanjumalattaren pääasialliset manifestaatiot, joiden kuvia ja luita löytyi monista temppeleistä ja hautausmailta. Läntisessä Euroopassa ruumiiden jättö aukealle, kunnes eläimet olivat nakertaneet lihat pois, oli yleinen tapa aina pronssikaudelle saakka. Catal Hüyükin (n. 6500 eKr.) raunioista on löydetty hienoja maalauksia, jotka kuvaavat korppikotkia laskeutumassa päättömien ruumiiden kimppuun. Yleensä pää, jossa sielun oletettiin asustavan, irrotettiin ja laitettiin syrjään. Gimbutas olettaa, että Jumalatar korppikotkana keräämässä ruumiita takaisin hoiviinsa on erittäin vanhaa perua oleva symboli. Koska korppikotkat esiintyvät Euroopassa vain etelässä, on pöllöstä muodostunut kuoleman symboli pohjoisemmassa. Pöllöä muistuttavia kaiverruksia on löydetty megaliiteistä ympäri läntistä Eurooppaa. Pöllöä ja korppikotkaa seurasivat mytologiassa mm. kelttien Morrigan joka osaa muuntua korpiksi tai varikseksi, haaskalintuja nekin.

 

Kuoleman valkea jumalatar

Myöhäiseltä paleoliittikaudelta aina pronssikaudelle asti on haudoista usein löytynyt valkeita, alabasterista, luusta tai marmorista tehtyjä valkeita, jäykkinä makaavia tai seisovia jumalattaren kuvia. Valkeus symboloi luun valkeutta, joka oli helposti yhdistettävissä kuolemaan. Bulgarian ja Romanian alueella sijainneen Karanovo-kulttuurin (5. vuosituhat eKr.) valkeat jumalattaret kuvattiin usein varustettuina kauhein naamioin, joilla oli pyöreät silmät ja suuret hampaat. Varnan hautausmaalta, Mustan Meren rannalta, löydettiin erillään haudattuja luonnollisen kokoisia savinaamioita, joilla oli samat tuntomerkit. Gimbutas’n mukaan on myös tärkeä huomata, että kaikilla näillä jäykillä kuoleman jumalattarilla on suurentuneena kuvattu häpy, ikäänkuin muistutuksena uudesta elämästä kuoleman tuolla puolen.

 

Uudelleensyntymisen ja kierron Jumalatar

Vanhan Euroopan syklinen maailmankuva kumoutui vuosituhansien aikana, kun Indo-Eurooppalaiset kansat saapuivat Eurooppaan ja toivat mukanaan oman eliittikulttuurinsa, joka alisti vanhat alleen. Kuoleman ja uudelleensyntymisen jumalattaresta aleni rujoksi noidaksi, joka symboloi kaikkea pahaa ja kiellettyä. Enää ei maa ollut jumala, vaan taivas ja maasta tuli paikka jonne ihminen oli karkotettu. Noidan hahmoon kuitenkin jäi paljon jumalattaren ominaisuuksia. Noidat kontrolloivat elämää ja kuolemaa, ovat parantajia ja luonnonvoimien hallitsijoita. Noitiin liittyvä mytologia on siis tuonut meille asti osan Jumalattaren mytologiasta demonisoituna juutalais-kristillisen perinteen mukaan.

 

Uudelleensyntymisen symbolit

Uudelleensyntymisen jumalatar esiintyy usein naisen sukuelimiä kuvaavissa muodoissa, täten syntymään liitettynä. Häpy kuvataan usein ovaalina, jossa on viiva ja piste keskellä, tai siemen ja siemenkota symbolein. Jalkovälin karvoitettu kolmiomainen alue kuvataan kolmioina. Kohtua kuvaavat sammakot ja piikkisiat. Kohtu ja siihen liittyvät munanjohtimet muistuttavat muodoltaan härän päätä sarvineen, joten kyseisen symbolin usein tavattu käyttö varmaankin selittyy tällä tavoin.

Jumalatar esiintyy sammakon hahmossa useissa temppeleissä ja amuletteja tässä muodossa on löydetty neoliittikaudelta aina historiallisiin aikoihin saakka. Paleoliittikaudelta on peräisin veistoksia jotka ovat puoliksi naisia, puoliksi sammakoita, neoliittikaudelta ja myöhemmältä ajalta on sammakkoveistoksia, joilla on ihmisen pää tai korostettu häpy.

Härän pää uudelleensyntymisen ja syntymisen symbolina selittyy edellämainitulla tavalla. Tämän muodon yhtäläisyyden havaitsi piirtäjä Dorothy Cameron työskennellessään Catal Hüyükin kaivauksilla. Härän pää esiintyy antropomorfisissa maljakoissa kohdun paikalla ja useissa Catal Hüyükin maalauksissa se esiintyy kohdun paikalla Jumalatarta esittävissä kuvissa tai sammakkokuvien alapuolella. Muinaisista ajoista asti on myös esiintynyt kuvia härän päistä, joiden sarvien välistä ikäänkuin syntyy perhonen tai mehiläinen.

Miespuoliset jumalat

Miespuolisia hahmoja esittäviä veistoksia on Vanhan Euroopan kaivauksissa löytynyt huomattavasti vähemmän kuin naispuolisia. Tämä ei Gimbutas’n mukaan tarkoita, etteikö miespuolisia jumalaaksia olisi ollut, vaan että useimmiten nämä olivat villiin luontoon liitettyjä jumaluuksia, joiden palvonta on tapahtunut luonnon keskellä ja siksi siitä on vaikea löytää jälkiä. Miespuolisia jumaluuksia tarkastellessa on myös otettava huomioon, että muinaisina aikoina ei ilmeisesti tunnettu miehen tarkkaa roolia elämän alullepanossa (Tämä ei ole Gimbutas’n oma teoria), mutta että seksuaalisuus jollain tavoin lisäsi naisen hedelmällisyyttä. Heitä ei siis liitetty suoraan elämän luomiseen niinkuin Jumalatarta. Gimbutas esitteli lyhyesti viisi miespuolisen jumaluuden päätyyppiä:

 

Vahvat ja kuolevat kasvillisuuden jumalat; falliset jumalat

Hyvä esimerkki surullisesta, kuolevasta kasvillisuuden jumalasta on Cernavodan hautausmaalta Romaniasta löytynyt istuva, mietiskelevä jumalhahmo (n. 4800 eKr.) joka löydettiin yhdessä naispuolisen istuvan hahmon kanssa. Tämä surullinen mieshahmo kuvaa kasvillisuuden jumalaa, joka syntyi keväällä ja on kuoleva syksyllä. Nuoria miehiä esittävä falliset veistokset taas voidaan nähdä esittävän kevään elinvoimaa, joka auttaa Jumalatarta synnyttämään elämää. Tämä ei välttämättä ole ristiriidassa aiemmin todetun väittämän, että miehen osaa hedelmöityksessä ei tunnettu, sillä seksuaalisuus kuitenkin nähtiin hedelmällisyyttä edistävänä. Ja kuten kautta historian on jumalilla ollut puolisonsa, voidaan myös muinaisella Jumalattarella olettaa ollen omansa.

 

Kentaurit

Gimbutas olettaa kentaurien olleen elämänvoiman symboleita. Kyproksella kentauripatsaita asetettiin hautoihin 3500-3000 eKr. oletettavasti esittämään uudelleensyntymistä edistäviä voimia.

 

Luonnon vartijat

Pohjois-Euraasiassa on säilynyt myytti eläinten hallitsijasta. Gimbutas olettaa, että tämä voi olla yksi vanhojen metsänjumalten varjo, joka on kulkeutunut halki vuosituhansien. Koska tällaiselle jumaluudelle osoitetut palvontamenot on mitä varmimmin suoritettu metsässä, ei ole paljoakaan voinut jäädä jäljelle. Gimbutas pitää tämän tyypin prototyyppinä luolamaalauksia, jotka esittävät puoliksi ihmistä, puoliksi eläintä ja joka kulkee eläinlaumojen kanssa.

 

Temppelit

Vanhan Euroopan temppelit voidaan karkeasti jakaa kahteen pääluokkaan sen mukaan, minkä tyyppistä jumalatarta niissä palvottiin: Elämän ja syntymän tai Kuoleman. Paljon tärkeää tietoa on saatu kahdesta tärkeästä kaivauskohteesta eli Achilleonin kylästä Kreikassa (6400-5600 eKr.) ja Catal Hüyükin kylästä keski Anatoliasta (7. vuosituhat eKr.). Lisäksi on paljon muitakin, mutta nämä kaksi on Gimbutas valinnut esimerkeikseen.

 

Achilleion

Achilleionin kylästä löytyneet temppelit, pari sataa pientä veistosta ja seremonialliset korokkeet tulisijoineen ovat olleet tärkeitä uskonnon arkeologiselle tutkimukselle. Tutkimus osoitti, että Jumalattaren eri inkarnaatioita palvottiin eri paikoissa. Tutkimus osoitti myös eroja ulkona ja sisällä suoritetuissa palvontamenoissa. Achilleionin temppelit oli suunniteltu kahdesta huoneesta muodostuviksi, joista suurempi oli itse temppeli ja pienempi työhuone jossa valmisteltiin rituaaleja ja rituaaliesineistöä. Temppelin alttarilta löytyi veistoksia jotka kuvasivat Lintujumalatarta, Käärmejumalatarta ja Synnyttäjä/Hoivaaja Jumalatarta.

Raskaana olevaa Jumalatarta palvottiin ulkosalla, leipäuunin vierellä. Leipäuunien viereltä löytyi pieniä korokkeita, joilla pienet raskaana olevaa Jumalatarta esittävät veistokset istuivat. Näiden lisäksi Gimbutas listaa lukuisia muita esimerkkejä Achilleionin rituaali yms. esineistöstä. Yksi mainitsemisen arvoinen esimerkki on se, että n. 200 veistoksesta vain 2 esittää miespuolisia hahmoja.

 

Catal Hüyük

Tämä Keski-Anatoliassa seitsemännellä vuosituhannella eKr. sijainnut kaupunki on ollut toinen tutkijoiden suuri kohde neoliittisen ihmisen ja yhteiskunnan tutkijoille. Myös uskonnon tutkimukselle tärkeitä esimerkkejä on runsaasti. Vain murto-osa Catal Hüyükin alueesta on kaivettu esiin ja tutkittu. Catal Hüyükin temppelit muistuttivat paljolti asuinrakennuksia ulkoisesti ja olivat usein rakennettuja kiinni toisiin rakennuksiin, niinkuin näyttävät olleen suurin osa rakennuksista. Suurin osa Catal Hüyükin kaivauksissa löytyneistä temppeleistä oli kuoleman ja uudelleensyntymisen tematiikalle omistettuja. Seiniin oli maalattu Jumalattaren kuvia kahdessa aspektissa: kuolemana korppikotkan muodossa ja uudelleensyntymisenä sammakoina ja synnytysasennossa kuvattuina antropomorfisina kuvina.

Ihmisen pään on ilmeisesti ajateltu olevan sielun tms. asuinsija, sillä päät oli yleensä haudattu erilleen muusta ruumiista, härän päitä esittävien veistoksien alle. Tämä on hyvinkin saattanut kuvata uskoa, että ihminen pääsi kuoleman jälkeen takaisin Jumalattaren helmoihin, kiertokulkuun, sillä kuten jo aiemmin todettiin, härän päät on nähty uudelleensyntymisen symbolina. Tämä uskomus on saattanut saada alkunsa paleoliittikaudella, jolloin oli yleisenä tapana irrottaa kuolleen lihat luista ennen hautausta ja tällöin on hyvinkin saatettu havaita sisäelimien muistuttavan muodoltaan härän päätä ja koska synnytys silminnähtävästi tapahtui kohdusta, on härän päästä tullut syntymän symboli. Härän pää uudelleensyntymisen ja syntymisen symbolina on esiintynyt Vanhassa Euroopassa ja Lähi-idässä.

Lepenski Virin haudat (6500-5500 eKr.) Jugoslaviassa antavat lisää todisteita erillisistä temppeleistä, jotka oli omistettu kuolemalle ja hautaukselle. Lepenski Virin temppelit, vaikkakin sijainniltaan ja ajallisesti kaukana Achilleionin ja Catal Hüyükin temppeleistä ovat suhteeelisen samankaltaisia.

Gimbutas kuvaa kirjassa muutamia muita mm. Maltan temppeleitä, mutta näistäkin on löytynyt melkoisesti samankaltaista symboliikkaa, joskin temppelien muodot olivat erilaisia. Myös yksi Ruotsista löytynyt temppeli esitellään, se on sangen erilainen kuin eteläisemmät temppelit, mutta Gimbutas olettaa sen funktioiden olleen jokseenkin samanlaiset.

 

Temppelien pienoismallit

Noin 6000 eKr. ja siitä eteenpäin on löydetty temppelien pienoismalleja, jotka on valmistettu savesta. Näistä on käynyt ilmi temppelien rakenne ja ne ovat yleensä tarkoin koristeltuja. Useimmissa on jumalattaren hahmo katon tai sisäänmenoaukon yläpuolella. Näitä pienoismalleja on löytynyt satoja. Ne ovat saattaneet olla lahjoja Jumalattarelle tai uhreja temppelin siunaamiseen.

 

Rituaalivaatetus, kampaukset ja päähineet

Koruista, vaatteista ja hiusornamentiikasta Gimbutas kertoo muutaman sivun, jotka voidaan hyvin tiivistää seuraavanlaisesti: Kuvista ja veistoksista päätellen voimme todeta, että rituaaliasusteet oli tarkoin ja vaivalla valmistettu, eli niillä oli ilmeisestikin suuri osa rituaalissa.

 

Hautaus

Vanhan Euroopan hautaustavat poikkeavat tyystin niitä seuranneista Indo-Eurooppalaisista hautaustavoista. Ilmeisestikin taustalla oleva ideologiakin oli siis hyvin erilainen. Gimbutas’n mukaan Vanhan Euroopan haudat korostavat kiertokulkua Jumalattaren kautta kun taas Indo-Eurooppalaiset haudat korostivat voimakkaiden miespuolisten yksilöiden sukujen jatkuvuutta. Konkreettisena esimerkkinä voidaan pitää, että Indo-Eurooppalaisista haudoista pronssikaudelta rautakaudelle on löydetty valtavia määriä esineitä, eläimiä (varsinkin hevosia ja karjaa) ja ihmisiä, jotka on haudattu korkea-arvoisten ylimysten mukana, kun taas Vanhan Euroopan haudoissa ei yleensä juurikaan ole henkilökohtaista esineistöä muutamaa Jumalattareen liittyvää symbolista esinettä lukuun ottamatta. Ikäänkuin Vanhan Euroopan ihmisille hauta olisi ollut kohtu ("The tomb was a womb").

Uudelleensyntymisen symbolit, muna ja kohtu olivat tärkeitä vaikutteita Vanhan Euroopan hautojen muodolle, useimmat ovat soikeahkoja ja niissä makaa ruumis sikiöasennossa. Useat haudat oli myöskin maalattu okralla punaisiksi, ehkä sekin elämän symboli, virtaavan veren väri.

Neoliittisessa Euroopassa käytettiin sekä yksinhautausta että ryhmähautausta ja 5000 eKr. paikkeilla alkoi ryhmä/sukuhautaus yleistyä. Kun samaa hautaa käytettiin pidemmän aikaa, sekoittuivat aiemmat luut, kun niitä siirrettiin uusien tieltä, kuitenkin kalloista pidettiin aina huolta, ne aseteltiin siististi esim. haudan seinustoille.

 

Kaksiosainen hautaus

Sekä Euroopassa, että Anatoliassa oli monen vuosisadan aikana käytännössä kaksiosainen hautaus, jossa ennen varsinaista hautausta poistettiin ruumiista liha, yleensä jättämällä ruumis sopivaan paikkaan lintujen puhtaaksi kaluttavaksi. Gimbutas’n mielestä tämä tapahtui siksi, että mädäntyvä liha oli vielä elämän ja kuoleman välimaastossa ja vasta puhdas luu oli kuollutta. Vasta puhtaat luut laitettiin hautaan sukulaisten seuraksi. Aikaisella neoliittikaudella kahdeksannen ja kuudennen vuosituhannen välisenä aikana ei myöskään kylän ulkopuolisia hautausmaita käytetty. Naiset, lapset ja vauvat haudattiin suoraan talojen lattioiden alle. Miesten luita ei ole löytynyt paljoakaan, joten oletettavasti heidän ruumiinsa haudattiin kylien ulkopuolelle tai jätettiin kokonaan eläinten pilkottaviksi. Pääkallot kylläkin jälleen kerran haudattiin erikseen asiallisesti ja siististi. Erittäin hieno todiste tälle lihan poistamiselle luista on maalaus Catal Hüyükin temppelien seinissä, joka kuvaa korppikotkia laskeutumassa päättömien ruumiiden kimppuun.

Lisää todisteita kaksiosaisesta hautauksesta antavat länsi-Euroopan megaliittihaudat (Megaliitti = suuri kivimonumentti), joista löytyneet luut ovaat yleensä sekaisin, eivät täydellisisä luurankoja.

Tämän jälkeen Gimbutas esittelee neljä erillistä hautausmaata, Lepenski Virin Jugoslaviasta, Maltan ja Sardinia hypogeat, Italian Scalarion luolan ja Isbisterin hautakammion Skotlannissa.

 

Lepenski Vir

Lepenski Vir ei ollut tavallinen kylä, vaan sinne rakennettiin useita erilaisia pyhiä rakennuksia tuhannen vuoden kuluessa. Yli 50 pientä temppeliä on kaivettu esiin, ja kaikilla oli sama katkenneen kolmion muoto ja lattia samanlaista materiaalia. Jokaisen temppelin keskellä oli neliskulmainen alttari, jonka ympärillä oli kolmion muotoisia kiviä, kärjet kohti alttaria. Alttarin päässä oli kaksi tai kolme suurehkoa kiveä, jotka olivat yleensä pyöreähköjä ja niihin oli hakattu antropomorfisia piirteitä kuten kasvoja, suita tai rintoja. Useisiin liittyi kuvioita ja muotoja, jotka Gimbutas oli aiemmin liittänyt kuoleman ja uudelleensyntymisen Jumalattareen. Lisäksi koirien, kalojen, villisikojen ja peurojen luita on paikalla runsain määrin. Ihmisten luut oli haudattu alttarien alle. Kallot oli haudattu erityisen varovaisesti kivien ympäröiminä.

Seuraavat kolme esimerkkiä eroavat Lepenski Viristä ja toisistaan muodoiltaan, mutta suurimmaksi osaksi käytänteet ovat olleet samat ja käytetty symboliikka on jo käsitelty aiemmin, joten niihin en tässä referaatissa puutu.

Gimbutas on löytänyt hautauskäytännöille yhtäläisyyksiä nykyisyydestäkin, mm. baskien parista. Vaikkakin hautajaiset ovat Katoliset, ei messuja pidetä yksilöille vaan ryhmille ja aina viime vuosiin saakka suvun kuolleet haudattiin kotitalon pihalle. Nyttemmin suvun ryhmähaudat on siirretty kirkkomaalle, mutta siltikään ei painoteta yksilöiden hautoja, vaan saman suvun edustajat ovat yhdessä suuressa haudassa, jossain määrin nimettöminä ja sekaisin.

 

Länsi-Euroopan megaliittihautojen uudelleensyntymisen symboliikka

Länsi-Euroopan megaliittihaudat, nuo suurin kivin ympäröidyt maakasat, joiden sisällä oli suuret onkalot, eivät olleet niinkään hautoja, niinkuin me ymmärrämme haudan käsitteen, vaan pyhiä paikkoja, joissa yhteisö suoritti yhteisiä rituaalejaan liittyen uudelleensyntymiseen ja esi-isien kunnioittamiseen. Kun megaliittihautoja alettiin tutkia, ei niissä esiintyviin kuvioihin yms. kiinnitetty paljoakaan huomiota vaan se laskettiin vain koristeluksi. Kun sitten havaittiin hautojen suuntien olevan yhteydessä päiväntasauksiin, alkoi valjeta lisää huomioita myös tästä koristelusta. Gimbutas’n mukaan siis kaikkia megaliittirakennelmia täytyy arvioida rituaalikontekstissa. Kun tutkii yhä uudelleen toistuvia kuvioita, astuu vähä vähältä esiin jo aiemmin hahmoteltu symbolien viidakko, joka vaikuttaa hyvinkin yhtenäiseltä vaikka se kattaakin monia vuosituhansia.

 

Muutama kommentti

Tämä kirja ei sinänsä ole paras mahdollinen valinta uskontotieteelliseen metodiseen tarkasteluun, mutta se antaa jonkinlaisen kuvan siitä, kuinka vaikeata on tulkita menneiden aikojen uskontoja arkeologisten löytöjen valossa. Metodisesti kirja yrittää tukea teorioitaan sekä vertailemalla arkeologisia löytöjä nykyisin tunnettuun mytologiaan, että viittaamalla sanojen merkityksiin, mutta mitään perustelua ei esitetä kovinkaan perusteellisesti. Välillä tuntuukin, että Gimbutas yrittää pönkittää teorioillaan omaa uskoaan ja maailmankuvaansa. Kirja ei siis anna tarkkoja analyysejä siitä, miksi jokin asia symboloi jotain, vaan esittää ne liiankin itsestäänselvyyksinä. Gimbutas’n teoriat ovat mielenkiintoisia, mutteivat ilmeisesti täysin vedenpitäviä. Tämän vuoksi tarkempi analyysi ja tulkintojen perustelu olisi paikallaan. Ilmeisestikin Gimbutas on julkaissut kirjan, joka paneutuu enemmän pohtimaan symboliikkaa kuin esittelemään sitä, nimellä The Language of the Goddess. En kuitenkaan saanut kyseistä kirjaa käsiini ajoissa, jotta olisin voinut verrata näitä kahta teosta. Mutta ehkäpä tämän kirjan tehtävänä olikin ennemminkin asettaa kyseenalaiseksi vanhat tulkinnat ja antaa lähtöalustan uusille. Tuskin Vanha Eurooppa on ollut niin idealistinen ja hieno paikka ennen Indo-Eurooppalaisten valloittajien tuloa, kuin millaisena Gimbutas sen maalaa.