Magi
Esittely
Uutisia
Arkisto
  Luonnonuskonnot
  Ateismi
Panteismi
  Johdanto
  Uskontunnustus
  Eri muodot
  ... ja uuspakanuus
  ... ja ateismi
  Meditaatio
  Muuta...
Uusnoituus
  Johdanto
    * Historia
    * Seremonia
    * Etiikka
    * Suhde uskontoon
    * Maailmankuva
  Lyhyitä vastauksia
  Uusnoituus-tutkielma
  Wicca ja New Age
Uuspakanuus
  Johdanto
  Juhlapyhät
    * Marrasyö
    * Joulu
    * Kevätjuhla
    * Vappu
  Maailmankuva
  Luontosuhde
  Aasainusko
  Jumalataruskonto
Muuta
  Taivasmyyttejä
Kirjallisuus
  Uusnoituus
  Uskonnonfilosofia
Postituslistat
Tapahtumia
Linkit

© Marko Grönroos, 2000

2. Uusnoituuden syntyhistoriaa ja taustaa

2.1. Okkultismi Englannissa

Viime vuosisadan loppupuolella Englannissa ilmeni kasvavaa mielenkiintoa spiritualismia ja erilaisia paranormaaleja ilmiöitä kohtaan. Toisaalta jännite luonnontieteiden ja uskonnon välillä oli voimakasta. Antropologian kehityksen myötä saatiin uutta tietoa muista kulttuureista ja uskonnoista. Myös arkeologiset löydöt ja tutkimukset antoivat mahdollisuuden perehtyä vanhoihin sivilisaatioihin.

Menneisyyden romantisointi, pyrkimys rakentaa spiritualiteetille tieteellinen viitekehys ja kiinnostus uskontojen tutkimukseen olivat eräitä tekijöitä, jotka vaikuttivat järjestön nimeltä The Hermetic Order of the Golden Dawn (HOGD) syntyyn (Luhrmann 1989, 38-40). Järjestö oli Teosofisen seuran ohella huomattavin okkulttinen järjestö viime vuosisadan loppupuolella.

Sen perustivat 1887-1888 Lontoossa Samuel MacGregor Mathers (1854-1918), William Westcott (1848-1925) ja William Woodmann (1828-1891), jotka olivat vapaamuurareita. Heillä oli yhteyksiä myös ruusuristiläisiin. Järjestön katsottiin olevan saksalaisen ruusuristijärjestön osa ja Westcott väitti olevansa yhteydessä siihen neiti Sprengerin välityksellä. Westcott oli saanut haltuunsa käsikirjoituksen, joka sisälsi salaisen veljeskunnan viisi rituaalia. Käsikirjoituksen pohjalta hän kehitteli Mathersin kanssa rituaalijärjestelmän.

Järjestö oli suuntautunut lähinnä länsimaiseen hermeettiseen perinteeseen. HOGD:ssa oli kymmenen erilaista vihkimysastetta, joiden tulkittiin vastaavan kabbalan kymmentä sefirotia (Arlebrand 1992, 166-167). Vihkimysasteiden kautta ihminen pyrki yhdistämään korkeamman ja alemman olemuksensa (Viskari 1990, 31). HOGD sai vaikutteita myös tunnetulta ranskalaiselta okkultistilta Eliphas Leviltä (1810-1875), joka kehitteli näkemyksiä magian lainalaisuuksista (King 1975, 18-25).

HOGD:iin kuului monia kulttuurielämän vaikuttajia esimerkiksi kirjailija W.B. Yeats. Järjestö hajosi 1903, jolloin Englannissa oli neljä temppeliä ja noin neljäsataa jäsentä. Järjestön toimintaa elvytettiin kuitenkin uudelleen ja syntyi myös muita okkulttisia ryhmiä, joista ehkä tunnetuin oli 1922 perustettu The Society of Inner Light (Luhrmann 1989, 41).

Järjestön perusti HOGD:sta eronnut Dion Fortune, oikealta nimeltään Violet Firth (1891-1947). Seura pyrki yhdistämään kristillistä ja pakanallista uskonnonharjoitus. Fortune kirjoitti useita okkultismia käsitteleviä romaaneja, joista The Goat-Foot God ja Sea Priestess ovat antaneet aineksia uusnoitien rituaaliteksteihin (Valiente 1989, 29).

Aleister Crowleysta (1875-1947) tuli HOGD:n jäsen 1898. Hän oli HOGD:ssa oppimansa magian lisäksi perehtynyt myös tantrismiin ja joogaan. Hän kuului saksalaiseen seksuaalimagiaa harjoittavaan salaseuraan nimeltä Ordo Templi Orientis (Arlebrand 1992, 170). Crowleyn kirjoittamaa aineistoa on uusnoitien joissakin rituaaliteksteissä (Crowley 1989, 50;Guiley 1989, 375). Doreen Valiente arvioi, että John Symondsin kirjoittama Crowleyn elämänkerta The Great Beast(1951) lisäsi aikanaan ihmisten mielenkiintoa magiaan (Valiente 1989, 17).

2.2. Gerald Gardner uusnoituuden synteesin luojana

Gerald Brosseau Gardner (1884-1964) työskenteli Kaakkois-Aasiassa teen ja kumin tuottajana sekä tullivirkailijana. Hän tutki myös alkuperäisväestön kulttuuria. Muutamia Gardnerin artikkeleita ilmestyi Journal of the Royal Asiatic Society nimisessä julkaisussa (Valiente 1989, 41; Martello 1991, 71).

Vuonna 1936 hän muutti takaisin Englantiin Hampshireen New Forestin alueelle ja liittyi 1939 okkultismia harjoittavaan seuraan nimeltä Fellowship of Crotona. Hän toimi niin ikään paikallisessa ruusuristiläisessä teatteriryhmässä, jonka edellämainitun seuran jäsenet olivat perustaneet (Adler 1986, 61).

Gardner on tiettävästi kuulunut myös vapaamuurari-looshiin (Luhrmann 1989, 43). Vapaamuurarius heijastui hänen kirjoittamissaan uusnoituuden rituaaliteksteissä esimerkiksi siten, että myös uusnoituudessa esiintyy usein kolme eri vihkimysastetta, joiden kautta jäsenten on edettävä korkeammalle tasolle (Valiente 1989, 56).

Gardner väitti, että hänet initioitiin coven:iin [1] jäseneksi 1939 (Guiley 1989, 374). Initiaation suoritti Dorothy Clutterbuck New Forestissa (Farrar 1984, 5). Jotkut tutkijat ovat esittäneet näkökantoja, että Dorothy olisi fiktiivinen hahmo (Adler 1979, 61). Doreen Valiente kertoo kuitenkin, miten hän pitkän etsinnän jälkeen löysi Clutterbuckin syntymä-ja kuolintodistukset (Farrar 1984, 283-293).

Gardnerille noituus merkitsi ennen kaikkea harmonista luonnonuskontoa, jossa noidat palvoivat ylipapittaren johdolla kahta pääjumaluutta metsien ja kuoleman jumalaa ja kolmessa muodossa ilmenevää hedelmällisyyden jumalatarta. Tanssin,laulun ja muiden tekniikkojen kautta noidat nostattivat maagista voimaa kehoistaan (Adler 1986, 62). Gardnerin mukaan maagista voimaa voidaan saada myös esimerkiksi invokaatioiden, taikojen, rituaalisen seksin ja erilaisten keskittymismenetelmien avulla. Aasiassa ollessaan Gardner on saattanut perehtyä erilaisiin meditaatiomuotoihin, joissa on käytetty apuna mantroja ja hengitystekniikoita (Guiley 1989, 218).

Gardner julkaisi salanimellä Scire romaanin High Magic`s Aid (1949). Kun noituuden kieltävä laki kumottiin 1951 hän julkaisi omalla nimellään teokset Witchcraft Today (1954) ja The Meaning of Witchcraft (1959). Noituutta käsiteltiin sensaatiolehdissä kielteiseen sävyyn. Kesällä 1955 Sunday Pictorialin artikkelissa noituus samaistettiin saatananpalvontaan Gardner itse sai mainetta noituuden asiantuntijana. Professori Varagnac piti Pariisin yliopistossa 1955 luentosarjan, joka pohjautui Gardnerin näkemyksiin (Viskari 1990, 36).

Aidan Kelly on vaikuttanut uusnoituuden piirissä Yhdysvalloissa ja tutkinut uusnoituuden syntyvaiheita. Hänen mukaansa ei ole mitään todisteita, että New Forestin coven olisi ollut olemassa tai että Gardner olisi onnistunut kokoamaan autenttista esi-kristillistä pakanallista perinnettä. Kellyn pääargumentti on, että Gardnerin muistio Ye Bok of Ye Art Magical sisältää paljon lainauksia teoksesta The Greater Key of Salomon ja muistiossa kuvatut rituaalit ovat kabbalistisia (Adler 1986, 81:83-84). Edellämainittu teos on vanha magian oppikirja, joka ilmestyi Mathersin kokoamana 1888 (Valiente 1989, 55). Kellyn näkemys on myös, että vasta kirjan Witchcraft Today julkaisemisen jälkeen Jumalatar sai gardnerilaisessa noituudessa korostuneen aseman (Adler 1986, 84).

Kelly kuitenkin korostaa, että oleellista ei ole initioitiinko Gardner coveniin, jossa yhä palvottiin Jumalatarta ja oliko hänen saamansa materiaali aitoa pakanallista traditiota. Selvää on, että Gardner vaikutti uudenlaisen uskonnon syntymiseen, jossa Jumalattaren palvonnalla ja myös magialla on tärkeä merkitys (Adler 1986, 81-82)

Francis King, joka on perehtynyt länsimaiseen okkultismin historiaan esittää näkemyksen, jonka mukaan Gardner todella initioitiin coveniin. Hänen mukaansa Iso-Britaniassa ei kuitenkaan esiintynyt näitä ryhmiä kuin vasta niihin aikoihin, kun Murrayn teoria tuli julkisuuteen.

King katsoo myös, että Gardner palkkasi Aleister Crowleyn kirjoittamaan rituaalitekstejä uudelle noituus-kultille (King 1975, 176: 179-180). Valienten mukaan Gardner kyllä käytti jonkin verran Crowleyn tekstejä, mutta Crowleyn roolia on liioiteltu tekstien synnyssä (Valiente 1978, 14-17). Voidaan sanoa, että luodessaan uutta liikettä Gardner keräsi ja yhdisti yhtä lailla fragmentaarista folkloristista aineistoa kuin myös materiaalia Crowleylta, HOGD:lta, Ordo Templi Orientekselta (Adler 1986, 83-85).

Gardnerilaista uusnoituutta harjoittavilla ryhmillä voidaan tarkoittaa ryhmiä, jotka ovat saaneet alkunsa Gardnerin omasta Isle of Man-saarella toimineesta covenin kautta. Toisaalta gardnerilaisuus voi viitata myös ryhmiin, jotka ainakin jossain määrin käyttävät gardnerilaisia rituaaleja, joita on julkaistu. Useat covenit ovat noudattavat Gardnerin rituaalikäytäntöjä valikoivasti (Adler 1986, 118-119).

2.3. George Pickingillin merkitys uusnoituuden synnyssä

Englantilaisessa lehdessä The Wiccan ilmestyi 1974 artikkeli, jonka oli kirjoittanut nimimerkki Lugh Artikkelista syntyi vilkas keskustelu siitä, mikä on Gardnerin todellinen merkitys uusnoituuden synnyssä. Lugh jatkoi kirjoittelua Cauldron-lehdessä 1980-luvulle asti. Hän väitti oppineensa itse noidaksi sukunsa tradition kautta. Artikkeleissa kerrotaan myös itäisessä Angliassa, Canedwonin kylässä asuneesta kuuluisasta noidasta George Pickingillistä (Valiente 1989, 198).

Pickingill (1816-1909) väitti sukunsa harjoittaneen noituutta satojen vuosien ajan (Valiente 1989, 17-18). Lugh esittää näkemyksen, jonka mukaan New Forestin coven olisi ollut yksi Pickingillin perustamista. Myös Pickingill oli saanut vaikutteita vapaamuurariudesta ja ruusuristiläisyydestä (Crowley 1989, 48-49).

Lugh väitti myös, että Aleister Crowley initioitiin juuri Pickingillin coveniin 1899 (Crowley 1989, 50). Valiente uskoo, että Gardner on saanut Crowleylta joitakin tämän covenin käyttämiä rituaalitekstejä (Valiente 1978, 17). Crowleyn elämänkerrassa ei ole kuitenkaan mainintoja, että hän olisi kuulunut yhteenkään coveniin.

Kaiken kaikkiaan Pickingilliin liittyvä informaatio on ollut kiistanalaista uusnoitien keskuudessa. Siinä tapauksessa, että häneen liittyvät väitteet osoittautuisivat oikeiksi, olisi hän merkittävämpi vaikuttaja uusnoituuden syntyhistoriassa kuin Gardner (Valiente 1989, 197)

2.4. Charles Lelandin vaikutus uusnoituuteen

Charles Godfrey Leland (1824-1903) oli amerikkalainen folkloristi ja kirjailija. Hän perusti The Gypsy Lore Journal-lehden ja osallistui ensimmäiseen eurooppalaiseen folklore-kongressiin 1899 (Adler 1986, 56-57). Firenzessä ollessaan hän tapasi naisen, josta hän käytti nimeä Maddaleena.

Nainen kertoi kuuluneensa vanhaan noitasukuun. Leland väitti Maddaleenan kautta tutustuneensa myös muihin noitiin (Martello 1991, 45-46). Maddaleenalta saatujen tietojen hän julkaisi 1899 kirjan nimeltä Aradia or The Gospel of The Witches. Noituudesta käytetään myös kirjassa nimitystä la vechia religione eli vanha uskonto. Noitien jumalatar on Diana kaiken luoja, jolla on tytär Aradia. Kirja kertoo siitä, miten Aradia saapuu maan päälle ja perustettuaan noitakultin ja palaa taivaaseen (Leland 1899, v-viii). Dianan eräs aspekti on valo, maskuliininen elementti luonnossa eli Lusifer, jonka kirkko tulkitsi langenneeksi enkeliksi. (Valiente 1989, 22).

Lelandin teoksessa hyökätään voimakkaasti kirkkoa ja vallitsevaa sosiaalista järjestystä vastaan (Valiente 1973, 12). Aradiassa puolustetaan voimakkaasti myös naisten tasa-arvoista asemaa uskonnollisessa elämässä. Teos on antanut aineksia uusnoituuden rituaaleihin. Erityisesti feministisen wiccan harjoittajat ovat saaneet vaikutteita kyseisestä kirjasta (Adler 1986, 58-59). Teos sai jo ilmestyessään osakseen hyvin ankaraa kritiikkiä. Monet tutkijat katsovat että Aradia on kyseenalainen lähde. Alkuperäisiä Aradiaan liittyviä muistiinpanoja Leland ei koskaan esitellyt julkisuudessa (Viskari 1990, 10).

2.5. Margaret Murrayn näkemykset noituudesta

Margaret Alice Murray (1863-1963) on vaikuttanut uusnoituuden syntyyn ja itseymmärrykseen. Hän toimi egyptologian apulaisprofessorina Lontoon University Collegessa 1924-1935 ja myös Folk-lore Societyn puheenjohtajana 1953-55 (Viskari 1990, 10). Vuonna 1921 hän julkaisi teoksen The Witch-Cult in Western Europe Hän oli tutkinut noitaoikeudenkäyntien asiakirjoja ja päätynyt teoriaan, että noituuden juuret ovat hedelmällisyyskultissa (Adler 1986, 47).

Murrayn mukaan noituuden voi jakaa operatiiviseen ja rituaaliseen noituuteen. Operatiivisessa noituudessa loitsuja käytetään myös ilman erityistä kultillista kontekstia. Rituaalinen noituus, jonka Murray näki diaaninen kultti viittaa nimenomaan keskiajan noitien harjoittamaan uskontoon. Murray katsoi kultin olevan laajalle levinnyt ja hyvin organisoitunut (Murray 1921, 11-12).

Noitien palvoma jumaluus oli Diana, jota he pitivät johtajanaan Murrayn mukaan jumaluuden ymmärrettiin ilmenevän myös maskuliinisessa muodossa. Jumala kuolee ja syntyy uudelleen luonnon kiertokulussa. Noidat kokoontuivat kahdeksan kertaa vuodessa viettämään sapatteja ja muutoin he kokoontuivat viettämään esbat-juhlaa (Murray 1921, 12; 233; 236).

Murrayn teoriaa pidettiin merkityksellisenä aina 1950-luvulle

saakka. Nykyiset tutkijat ovat sen kuitenkin hylänneet (Russell 1987, 417). Häntä on kritisoitu esimerkiksi siitä, että hän on piti tosina kertomuksia, jotka ovat syntyneet mahdollisen kidutuksen tuloksena. Huomattavaa on, että maininnat coveneista ja sapateista löytyvät vasta inkvisition asiakirjoista. Hän ei varsinaisesti pystynyt myöskään esittämään mitään varsinaisia todisteita järjestäytyneestä ja yhtenäisestä pakanakultista, joka olisi vaikuttanut laajalla. (Adler 1986, 48).

Historiantutkija Norman Cohnin mukaan Frazerin teos The Golden Bough (1922) sai aikaan suuren mielenkiinnon hedelmällisyyskultteja kohtaan. Murray tukeutui Frazerin näkemyksiin, jotka koskivat hedelmällisyyskultteja (Adler 1986, 47: 50). Adlerin mielestä Murrayn merkitys noituuden tutkimuksessa on ollut kuitenkin tärkeä siksi, että hän otti huomioon antropologian ja folkloristiikan noituuden historiaa kartoittaessa (Adler 1986, 48-49).

Murrayn teoriaa on aikanaan saanut suurta kannatusta uusnoitien parissa. Nykyään wiccaa harjoittavien keskuudessa ei juuri enää esitetä näkemyksiä, että wicca edustaisi jonkinlaista arkaaisen kultin jatkumoa. Käsite vanha uskonto nähdään lähinnä metaforana (Adler 1986, 67: 86-89).

2.6. Uusnoituuden keskeisiä suuntauksia.

Alex Sanders (1926-1988) perusti Englannissa oman wicca-suuntauksensa 1960-luvulla. Hän kertoi saaneensa itse vihkimyksen sukunsa noitaperinteeseen isoäidiltään 1933. Tästä ei ole kuitenkaan mitään varsinaisia todisteita. Jotkut gardnerilaisen wiccan harjoittajista ovat sitä mieltä, että todellisuudessa hän oli initioitu heidän traditioonsa. Sandersin kirjoittama rituaalikirja sisältää runsaasti aineksia Gardnerin kokoamasta rituaalikirjasta (Adler 1986, 94-95; Crowley 1989, 50). Gardnerilta saamien vaikutteiden lisäksi Sandersin luomassa suuntauksessa on paljon vaikutteita kabbalasta ja egyptiläisestä mytologiasta (Valiente 1989, 170).

June Johnsin kirjoittamassa Sandersin elämänkerrassa The King of the Witches`on kuvaus Sandersin nimityksestä noitien kuninkaaksi 1965 kokouksessa, johon osallistui 1623 noitaa (Johns 1969, !01-109) Sandersilla ei kuitenkaan ole uusnoitien keskuudessa tämäntyyppistä laajalti hyväksyttyä asemaa. Monet uusnoidat pitivät ja pitävät Sandersia huijarina. Valienten mukaan Sandersin ansiona voi silti pitää sitä seikkaa, että hänen kauttaan monet ihmiset tutustuivat wiccaan (Valiente 1989, 163;165). Sandersin luomalla suuntauksella on tätä nykyä varsin vähän kannattajia (Guiley 1989, 378.)

Yhdysvalloissa syntyi feministinen uusnoituus, diaaninen (dianic) wicca. Siinä korostetaan nimenomaan Jumalattaren palvontaa usein jopa monoteistisessa merkityksessä. Osa diaanisista coveneista on vain naisille tarkoitettuja. Nämä ryhmät ovat suuntautuneet usein matriarkaattiteorioihin.

Kyseiset ryhmät käyttävät usein rituaalikirjanaan Zsuzanna Budapestin kirjaa The Feminist Book of Lights and Shadows (Adler 1986, 121-122). Unkarilaissyntyinen Budapest on tärkeä

vaikuttaja diaanisessa wiccassa. Hän perusti oman covenin 1971. Diaanisessa wiccan piirissä korostetaan usein aktiivisuutta erilaisissa yhteiskunnallisissa kysymyksissä (Guiley 1989, 378).

Lähinnä Brittein Saarilla ja muualla Euroopassa on ryhmiä, jotka katsovat edustavansa sukunsa mukana periytyvää noitaperinnettä. Tällöin vanhemmat voivat initioida omat lapsensa sukunsa perinteeseen. Coveneita johtaa useimmiten ylipappi, eikä ylipapitar. Jotkut periytyvän noituuden harjoittajat pitävät itseään aitoina noitina ja katsovat, että esimerkiksi Gardneria ei koskaan varsinaisesti initioitu oikeaan noituuteen (Guiley 1989, 378).

Raymond Buckland toi 1960-luvulla Gardnerin wicca-suuntauksen Yhdysvaltoihin. Hänelle tuli kuitenkin ristiriitoja kyseisen suuntauksen suhteen ja 1970-luvun alussa hän alkoi muokata uutta suuntausta, saksilaista (saxon) wiccaa. Buckland korosti artikkelissaan Earth Religions News-lehdessä, että tässä suuntauksessa ei ole kyse aidosta saksilaisesta perinteestä, vaan hänen luomasta suuntauksesta, jossa on hänen omien sanojensa mukaan historiallista aineistoa (Earth Religions News Vol.1, No.1 1973 sivu 1, lainaus Adlerin kirjassa 1986, 93). Tämän suuntauksen keskeiset rituaalit on koottu Bucklandin 1974 ilmestyneeseen kirjaan The Tree: The Complete Book of Saxon Witchcraft (Adler 1986, 92).

Tässä wicca-suuntauksessa jumaluuden maskuliininen aspekti on yhtä tärkeä kuin feminiininen aspekti. Vihkimysasteita on vain yksi, eikä rituaalisiin käytäntöihin kuuluu esimerkiksi ruoskiminen. Covenit eivät välttämättä noudata myöskään rituaalista alastomuutta (Guiley 1989, 379).

Amerikkalaiset Victor Anderson ja Gwydion Pendderwen kehittivät wicca- suuntausta, jossa ei korosteta jumaluuden polariteetin aspektia yhtä voimakkaasti kuin Gardnerin suuntauksessa. Andersonin ja Pendderwenin luomasta wiccasta käytetään myös nimitystä keijukais-traditio (faery tradition).

Siinä on suuri merkitys erilaisilla jumaluuksilla, jotka ymmärretään elämän, hedelmällisyyden ja kuoleman voiman personifikaatioiksi. Tämän suuntauksen piirissä harjoitetaan yhtä lailla pragmaattista kuin teurgista magiaa. Tyypillistä on, että monet initioidut luovat itse omaa aineistoa rituaaliseen käyttöön. Andersonin ja Penderwenin initioimia ihmisiä lienee vain parisataa, vaikka heidän luomasta suuntauksen vaikutteita ovat saaneet lukuisat ihmiset Starhawkin (Miriam Simos) kirjan The Spiral Dance kautta. Starhawk on itse initioitu juuri tähän suuntaukseen (Guiley 1989, 378-379).

Laurie Cabot perusti 1950-luvulla Massachusettsissa suuntauksen, josta käytetään usein nimitystä noituus tieteenä-suuntaus (Witchcraft as a Science). Hänen mukaansa noituudessa on kyse tieteestä, jonka tarkoitus on ottaa käyttöön ja laajentaa ihmisen psyyken voimavaroja. Noituus on myös samalla uskonto. Cabot katsoo tietoisuuden laajentamismetodinsa pohjautuvan pythagoralaiseen perinteeseen. Kyseisessä suuntauksessa käytetään erilaisia esimerkiksi parantamismenetelmiä ja meditaatiomuotoja, aura-luentaa, astrologiaa. Vaikutteita löytyy myös parapsykologian piiristä.

Cabotin luomaan suuntaukseen kuuluu uusnoituuden harjoittajia myös muista suuntauksista. Yhdysvalloissa 2000 ihmistä on initioitu liikkeeseen. Vuoteen 1988 mennessä 10 000 ihmistä on osallistunut kursseille, jotka perehdyttävät tähän wicca-suuntaukseen (Guiley 1989, 379).

Gavin ja Yvon Frost perustivat 1970-luvun alussa suuntauksen nimeltä School of Wicca (Kelly 1990, 119). Tämä suuntaus on toiminut hyvin aktiivisesti Yhdysvalloissa. Monet wiccaa harjoittavat katsovat, että Frostien edustama suuntaus poikkeaa erittäin suuresti varsinaisesta wiccasta. Sen mukaan noituus ei ole pakanallinen luonnonuskonto, vaan monoteistinen uskonto. School of wicca ei myöskään korosta feminiinisen prinsiipin merkitystä. Gavin Frostin mukaan matriarkaattiteoriat ovat "marxilaista heresiaa". Oppiin kuulu myös tarkoin jäsennelty näkemys reinkarnaatiosta. Kundalini-seksi nähdään keinona saavuttaa yhteys Jumalaan (Adler 1986, 127-128).

Uusnoituuden piirissä on ryhmiä, jotka ovat lainanneet aineksia eri alkuperäiskansojen perinteistä. Myös uusia rituaalikäytäntöjä syntyy lisää (Guiley 1989, 376).


[1] Coven (lat. convenire kokoontua) tarkoittaa noituutta harjoittavaa autonomista ryhmää, johon kuuluu tavallisesti vähintään neljä jäsentä. Ideaalina pidetään usein 13 jäsentä.