Giordano Bruno - panteistinen marttyyri

Giordano Bruno oli modernin maailman ensimmäinen panteisti. Hän hylkäsi kristillisen teologian täysin ja herätti henkiin muinaisen maailman materialismin ja stoalaisuuden ja yhdisti sen profeetalliseen näkemykseen äärettömästä maailmankaikkeudesta, joka koostuu aurinkokunnista ja on yhdistynyt yhdeksi päällekkäiseksi kokonaisuudeksi. Inkvisitio tuomitsi hänet älyllisen rohkeutensa vuoksi ja hänet poltettiin roviolla Roomassa 17. helmikuuta vuonna 1600.

Bruno syntyi vuonna 1548 sotilaan pojaksi Nolassa, pienessä kaupungissa Vesuvius-tulivuoren juurella. Vuonna 1656 hän meni noviisimunkiksi San Domenico Maggioren dominikaaniluostariin, jossa hän vietti seuraavat kymmenen vuotta. Jo tässä vaiheessa hän herätti huomiota taipumattomuudellaan noudattaa tapoja, hyväksyttyä viisautta ja auktoriteetteja: hän kieltäytyi pitämästä pyhimysten kuvia kammiossaan ja piti vain ristiinnaulitun kuvaa. Hän sovelsi samaa älyperäistä epäsovinnaisuutta läpi elämänsä lähes naiivilla tavalla, ikään kuin hän olisi odottanut kaikkien pyyhkiytyvän hänen tieltään hänen argumenttiensa voimasta, ja yllättyi kun he nousivatkin häntä vastaan.

Bruno oli jo alkanut epäillä pyhää kolminaisuutta, ja kulki kohti unitaarista kuvaa Jumalasta. Hän jätti luostarin vuonna 1576 harhaoppisuusepäilyjen varjossa. Roomassa häntä syytettiin Tiberistä hukkuneena löytyneen dominikaaniveljen murhasta.

Kuljeksittuaan Pohjois-Italiassa ja Ranskassa, hän suuntasi vuonna 1579 kohti Geneveä, jonne Kalvin oli perustanut protestanttisen tasavallan. Siellä Bruno jätti dominikaanisuuden ja liittyi virallisesti kalvinismiin. Hän ei kuitenkaan pysynyt heidän joukossaan pitkään. Ensimmäisessä käymässään akateemisessa taistossa hän julkaisi ja levitti lehdykkää, jossa hän syytti johtavaa kalvinistista filosofianopettajaa kahdestakymmenestä virheestä yhden luennon aikana. Bruno vangittiin tekonsa johdosta, kunnes hän myönsi virheensä.

Bruno Ranskassa ja Englannissa

Jätettyään Geneven Bruno sai viran filosofian opettajana Toulousen yliopistossa, mutta lähti Pariisiin kun katolisten ja hugenottien väliset uskonsodat voimistuivat. Luopiopappina hän ei kyennyt saamaan tavallista opetusvirkaa, mutta omistettuaan yhden teoksensa Henri III:lle, antoi kuningas hänelle ylimääräisen professuurin Pariisin yliopistossa vuonna 1581.

Kaksi vuotta myöhemmin hän käytti hyväkseen mahdollisuutta matkustaa protestanttiseen Englantiin yhdessä Ranskan suurlähettilään Michel de Castelnaun kanssa. Brittiläinen tieteellinen ilmapiiri uhkui tarmoa, ja katolisen Espanjan ja Rooman viholliset otettiin avosylin vastaan. Aina yhtä kunnianhimoisena kiipeämään akateemisia portaita, Bruno haki opetusvirkaa Oxfordista, joka, kuten Pariisikin, oli steriilin aristoteelisuuden otteessa. Bruno luennoi uudesta kopernikaanisesta kosmologiasta, jota ei tuona aikana yleisesti hyväksytty, ja hyökkäsi aristoteelisen järjestelmän kimppuun. Kuumenneen julkisen väittelyn jälkeen häntä syytettiin plagioinnista ja hänen täytyi lähteä Oxfordista.

Palattuaan Lontooseen hän asui Ranskan suurlähettilään luona, jossa hän kirjoitti kuuluisat dialoginsa italiaksi, mukaanlukien teokset De la Causa, Principio e Uno ja De l'Infinito Universo e Mondi, jotka kuvasivat hänen filosofisen järjestelmänsä.

Hän palasi vasta vuonna 1585 Pariisiin, jossa hän jälleen sotkeentui kiistelyihin. Hän haastoi aristoteelit julkiseen väittelyyn Cambrain yliopistossa, jossa häntä pilkattiin, hänen kimppuunsa hyökättiin ja hänen oli pakko paeta maasta.

Hän vietti seuraavat viisi vuotta Keski- ja Itä-Euroopassa, pysähtyen eri pituisiksi ajoiksi Marburgissa, Mainzissa, Wittenbergissä, Prahassa, Helmstedtissä, Frankfurtissa ja Zurichissä. Näissä protestanttisissa saksalaismaissa ollessaan hän kirjoitti monta teosta latinaksi filosofiasta, kosmologiasta, fysiikasta, magiasta ja muistitaidosta.

Bruno Venetsiassa

Kumpa hän olisikin pysynyt Saksassa, jossa hän sai rauhassa sanoa mitä halusi eikä häntä vainottu. Mutta vuonna 1591 hän sai epätavallisen kutsun Venetsiaan. Kutsu tuli nuorelta patriarkalta Zuane Mocenigolta, joka halusi Brunon opettavan hänelle muistitaitoa. Venetsia oli yksi Italian monista itsenäisistä valtioista, joten Bruno saattoi kuvitella olevansa yhä turvassa Roomalta, jolla oli edelleen selvittämättömiä asioita hänen kanssaan.

Suhde ei ollut toimiva. Mocenigolla saattoi hyvinkin olla kuva Brunosta suurena maagina, ja tunsi että Bruno salasi asioita häneltä, eikä opettanut hänelle kaikkea minkä hän halusi tietää.

Kun Bruno sanoi, että hänen täytyi mennä Frankfurtiin saadakseen jotkin teoksistaan valmiiksi, Mocenigo uhkasi häntä, sanoen että jos hän ei pysyisi Venetsiassa vapaaehtoisesti, hän löytäisi keinot hänen pitämisekseen siellä. Bruno oli ollut tahditon, kuten aina, ja Mocenigo uhkasi kertoa inkvisitiolle hänen esittämistään harhaoppisista ajatuksista.

Bruno nukkui sängyssään, tavarat pakattuina seuraavana päivänä odottavaa matkaa varten, kun Mocenigo tunkeutui sisään hänen asuntoonsa kuuden gondolieerin avustamana. Hän sanoi yhä, että jos Bruno opettaisi hänelle kaiken minkä tiesi, hän päästäisi hänet vapaaksi. Mutta Mocenigon rippi-isä sai kuulla asiasta, ja uhkasi Moceginoa sillä, ettei antaisi hänelle synninpäästöä, jollei hän luovuttaisi Brunoa inkvisitiolle.

Niin Bruno annettiin Venetsian inkvisition huostaan ja häntä kuulusteltiin. Mocenigo lausui pitkän luettelon syytöksiä, joihin Brunon sellitoverit lisäsivät omia tarkennuksiaan. Kokonaisuutena ne ei eivät vaikuta lainkaan tekaistuilta. Monessa tapauksessa syytökset vastasivat Brunon tunnettuja näkemyksiä hyvin. Bruno oli puolustanut väitettä, että Mooses oli suuri näyttämötaikuri. Se, että Mooses puhui Jumalan kanssa, oli Brunon mukaan pelkkää fiktiota. Jeesus oli taikuri ja heittiö. Ei ollut mitään syytä hämmästellä Jeesuksen ihmetekoja, sillä hän, Bruno, saattoi tehdä suurempiakin. Jeesus teki syntiä asettaessaan ehtoollismaljan kiertämään.

Brunon kerrottiin pilkanneen ylösnousemusta ja neitseellistä syntymää. Hän sanoi, ettei ollut Helvettiä, eikä kukaan kärsisi ikuista rangaistusta. Jumalan persoonien välillä ei ollut eroa, koska se olisi ollut epätäydellisyyttä. Rukoukset, pyhäinjäännökset ja kuvat olivat kaikki voimattomia. Munkit olivat aaseja.

Mikään uskonto ei miellyttänyt häntä. Mocenigo kysyi - mihin uskontoon sinä sitten kuulut? Bruno lainasi lausetta Ariostolta: ``jokaisen lain ja jokaisen uskon vihollinen'' ja päästi suuren naurun.

Bruno teki myös selväksi, että hän elätti aikomusta perustaa uusi lahko uuden filosofian nimellä. Jos hänet päästettäisiin vapaaksi, hän palaisi Saksaan tai Englantiin ja jatkaisi opetustensa levittämistä ja seuraajien värväämistä. Hänellä oli suuria toiveita saada apua Navarran hallitsijalta Henriltä, ja jopa saada Paavi taipumaan ajatustapaansa.

Bruno polvistui Venetsian inkvisition edessä, kieltäen kaikki teologiset ja kosmologiset uskomuksensa täysin. Hän ei nähnyt mitään väärää tässä teeskentelyssä: miksi antaa itsensä tulla murhatuksi mielipuolisen järjestelmän turmeltuneen vehkeilyn toimesta, jos yksinkertaisella eleellä voisi paeta ja elää taistellakseen toisena päivänä.

Bruno luultavasti uskoi, että hänellä oli hyvät mahdollisuudet selvitä anteeksipyynnöllä ja asianmukaisella katumuksella. Mutta Rooma oli kuullut hänen kuulustelustaan ja halusi saattaa asiat hänen suhteensa päätökseen. Yli-inkvisiittori, kardinaali Santaseverina, pyysi Venetsiaa luovuttamaan Brunon Roomalle. Venetsian hallitus vastusti aluksi, mutta myöntyi lopulta.

Bruno Roomassa

Bruno siirrettiin invisition pyynnöstä Roomaan, ja saapui 27. helmikuuta 1593 inkvisition vankilaan Pietarinkirkon tuntumassa, jossa hän tuli viettämään seuraavat seitsemän vuotta. Olosuhteet olivat kauhistuttavat. Hänet pidettiin erossa kirjoitustarvikkeista ja kirjoista. Hän oli ilmeisesti erittäin aliravittu - vankien sukulaisten piti maksaa ruoasta, eikä Brunolla välttämättä ollut ketään joka olisi sen tehnyt.

Oikeudenkäyntiprosessi laahasi eteenpäin. Emme tunne yksityiskohtia, sillä Napoleon vei mukanaan suurimman osan Vatikaanin Brunoa koskevista asiakirjoista, ja ne katosivat paluumatkalla, ja vain vain lyhyitä yhteenvetoja on jäljellä. Mocenigo ja venetsialaiset sellitoverit tekivät Brunoa vastaan useita todistuksia. Koska useimmat sellitovereista oli rikollisia tai harhaoppineita, täytyi heidän todistustaan täydentää Brunon teosten tarkalla tutkimuksella, jonka suoritti kardinaali Roberto Bellarmino.

Bellarmino sai laadittua kahdeksan syytöksen listan vasta vuoden 1599 tammikuussa. Ne esitettiin Brunolle helmikuussa ja hän pyysi jälleen kerran saavansa peruuttaa kaikki väitteensä. Näiden pyyntöjen ei kuitenkaan koskaan uskottu olevan aitoja, sillä Bruno pyysi jatkuvasti saada kirjoittaa vetoomuksia tavata Paavi henkilökohtaisesti, vakuuttaakseen hänelle etteivät hänen teoksensa olleet harhaoppisia.

Tuomioistuin piti viimeisen tapausta koskevan istuntonsa syyskuun 9. päivänä, ja suositteli, että hänelle annettaisiin 40 päivää aikaa peruuttaa väitteensä ja että hänet alistettaisiin ``ankaran'' kuulustelun kohteeksi - luultavaksi kiduttamalla.

Tästä ajankohdasta lähtien Bruno ei enää tehnyt tarjouksia peruuttaa väitteensä. Ei ole selvää miksi. Ehkä hän oli viimein luopunut toivosta, että Paavi puuttuisi asiaan. Hänen inkvisiittorinsa mainitsivat nyt ensimmäisen kerran hänen teokseensa Voittoisan Pedon karkoitus, joka tekee heikosti piiloteltua ivaa Jeesuksesta. Bruno saattoi tuntea, ettei teeskentely enää auttaisi. Tai jälleen, että marttyyrius saattaisi palvella hänen ajatustensa levittämisessä.

Kutsuttuna inkvisition kokoukseen, hän nyt ilmoitti, ettei hän aikoisi, eikä saisikaan perua väitteitään, että hänellä ei ollut mitään mitä perua, että hän ei ollut kirjoittanut mitään perumisen arvoista, ja ettei hän tiennyt mitä hänen pitäisi perua.

Uuden vuosisadan ensimmäisen vuoden tammikuun 20. päivänä Paavi Klement VIII määräsi, että Bruno luovutettaisiin maallisten viranomaisten huostaan rangaistavaksi. Tuomio luettiin helmikuun 8. päivänä: Bruno julistettiin katumattomaksi, uppiniskaiseksi ja itsepäiseksi harhaoppiseksi, ja häneltä otettaisiin pappius pois ja karkotettaisiin Kirkosta, ja hänen teoksensa poltettaisiin julkisesti Pietarinkirkon portailla ja laitettaisiin kiellettyjen kirjojen listaan. Bruno vastasi: ``Kenties te, jotka lausutte tuomioni, elätte suuremmassa pelossa kuin minä, joka vastaanotan sen.''

Teloitus viivästyy, mutta emme tiedä miksi. Bruno viedään laihtuneena ja murtuneen näköisenä Campo dei Fiorin aukiolle 17. päivän aamunkoitteessa. Kirkko ei jätä häntä rauhaan edes hänen viimeisinä hetkinään maan päällä. Hänen seuranaan on S. Giovanni Decollaton munkkien seurue laulamassa, kehottaen häntä viime hetkeen asti luopumaan harhaoppisista uskomuksistaan. Ennen kuin rovio sytytetään, munkki tarjoaa hänelle ristiinnaulitun kuvaa suudeltavaksi. Bruno kääntää päänsä pois vihaisena. Hän sanoo kuolevansa auliisti, marttyyrinä, ja että hänen sielunsa nousee tulen mukana paratiisiin. Hänet riisutaan alasti, sidotaan seipääseen ja poltetaan elävältä, kanttorien laulaessa koko ajan litanioita.

Kirjallisuus

Dorothea Waley Singer, Giordano Bruno, Henry Schuman, New York 1950.
Vincenzo Spampanato, Vita di Giordano Bruno, Messina, 1921
Angelo Mercati, Il Sommario del Processo di Giordano Bruno, Studi e Testi, 101, Vatikaanin kaupunki, 1942.
Ramon Mendoza, The Acentric Labyrinth, Element Books, Shaftesbury, 1995.
Domenico Berti, Documenti intorno a Giordano Bruno da Nola, Rooma 1880.

Käännökset englanninkielelle

Giordano Bruno, Cause, Principle and Unity, kääntänyt Jack Lindsay, Background Books, Lontoo, 1962
Giordano Bruno, On the Infinite Universe and Worlds, Singer op cit.