Sota Fairyforestissa

Fairyforest

Windfur kertoi maailmassaan juuri tapahtumassa olevista suurista asioista. Viimeksi käydessäni hän oli kertonut neljästä kivestä, jotka aiheuttivat muun muassa maailman siirtymisen toiseen ulottuvuuteen joka yöksi, jolloin ympäri maailmaa saattoi tapahtua omituisia todellisuussiirtymiä. Kivet olivat voimaltaan huomattavan pahoja. Niiden ansiosta epäkuolleita tuhoavat loitsut eivät toimineet, vaan päinvastoin loivat niitä lisää. Tästä syystä epäkuolleiden määrä oli mailmassa noussut ja viime aikoinan suorastaan eksponentiaalista. Edellisen käyntini jälkeen kaksi vuotta sitten ihmisten määrä oli pudonnut ehkä kymmenesosaan. Tapahtuma oli ketjureaktio - epäkuolleiden tappaessa ihmisiä he muuttuivat itsekin epäkuolleiksi. Fairyforesti tosin suojasi siellä asuvia ihmisiä ja muita olentoja tältä. Tosin sinne ei muutenkaan päässyt mitenkään, sillä Arilyn oli suojannut paikan niin tehokkaasti, ettei epäkuolleilla ollut mitään asiaa sinne.

Mitä nyt oli tapahtunut, oli se, että kaikki neljä kiveä oli löydetty ja viimeinen oli vielä matkalla paikkaan jossa olimme. Kukin kivistä vastasi yhtä neljästä elementistä ja yhdistämällä ne, ne tuhoaisivat toisensa. Ongelmana tosin oli, että kukaan ei tiennyt mitä tapahtuisi kivien tuhoutuessa. Arilyn suorittaisi rituaalin, joka tuhoaisi kivet. Ongelmana vain olisi, että tuona yhden vuorokauden aikana, jonka rituaalin suorittaminen veisi, Arilyn ei pystyisi ylläpitämään metsää suojaavaa taikuutta. Tällöin epäkuolleet pääsisivät tulemaan ulkopuolelta sisälle ja kenties estämään rituaalin lopettamisen. Yhtä huono vaihtoehto olisi, että ne pystyisivät tappamaan kaikki metsässä olevat ihmiset, jolloin maailman pelastamisesta ei olisi paljoakaan iloa. Kivet saapuisivat yhdeksän tunnin kuluttua, jonka jälkeen rituaali aloitettaisiin välittömästi. Joukot olivat jo siirtyneet puolustuslinjalle metsään taistelemaan epäkuolleita vastaan, jotka rituaalin alkaessa pääsisivät lähestymään. Ongelmana paikan puolustamisessa oli sen suunnaton koko - metsän halkaisija oli ehkä noin kolmesataa kilometriä, tosin sen sijaitsi jonkinlaisella niemimaalla, joten puolustettava kaistale oli ehkä vain noin sadankahdenkymmenen kilometrin levyinen. Fairyforestin asukasluku oli nykyään ehkä enää noin kaksikymmentätuhatta, joista noin viisitoistatuhatta oli taistelukelpoisia. Arvio metsään hyökkäävistä epäkuolleista oli noin puolen miljoonan tienoilla.

Sanoin, että voisin kenties ottaa osaa taisteluun, jonka tarjouksen Windfur otti vastaan mielellään. Kerroin, että minulla oli runsaasti hyviä taikoja epäkuolleita vastaan. Hän vastasi, että suurin osa niistä ei ilmeisestikään toimisi täällä niin kauan kuin kivet vaikuttivat. Aloin kuitenkin valmistumaan taisteluun ja kävin kotoani hakemassa hieman varusteita. Puin päälleni lohikäärmeen nahasta valmistetun haarniskan. Otin mukaani Vardan sauvani, jonka varsi oli puuta mutta nuppi ja terä oli valmistettu mithrilistä ja joka pystyi valaisemaan ympäristön niin kirkkaalla valolla, että jotkin harvat epäkuolleet tuhoutuivat jo pelkästään tuosta valosta. Otin muutenkin mukaan asustuksen, joka oli täysin kattavasti voimakkaan maaginen. Keräsin myös nipullisen taikasauvoja, -kääröjä ja -sormuksia. Sitten siirryin takaisin.

Koska halusin kerätä voimani ennen taistelua, kysyin olisiko paikalla jotain voimanlähdettä. Windfur vei minut toiseen huoneeseen, ilmeisesti hänen varsinaiseen työhuoneeseensa, jossa oli keskellä oktagrammi. Hän osoitti oktagrammia. Tutkin sitä hieman ja yritin sitten vetää siitä voimaa. Se onnistui aivan loistavasti. Sain niin paljon kuin vain halusin. Windfur kertoi, että hänellä ei koskaan ollut tullut rajaa vastaan. Kyseessä siis oli varsin merkittävä lähde, sillä sen avulla pystyi päivittäin tekemään niin paljon loitsuja kuin vain ehti.

Heitin itseeni kaikki mahdolliset puolustus- ja taisteluloitsut, jotka vain tiesin. Sitten Windfurkin hieman vahvisti suojauksiani ja hyökkäyskykyäni. Hän sai myös pidennettyä yleensä vain lyhyen aikaa kestävät loitsuni kestämään koko päivän, mikä lisäsi taistelupotentiaaliani eksponentiaalisesti. Sen lisäksi hän myös paranteli Vardan sauvaani tekemällä sen terävästä kärjestä erittäin kuollettavan kaikelle mihin se osuikin. Hän teki minulle myös loitsumiekan, joka leikkasi mitä vain. Siis meni minkä tahansa läpi. En täysin tiennyt mihin olisin sitä tarvinnut, sillä en osaa käyttää miekkaa, mutta otin sen kuitenkin vastaan. Windfur kertoi, että koko armeija oli suhteellisen hyvin varustautunut, sillä tähän tapahtumaan oli varustauduttu vuosia. Rajalle oltiin myös rakennettu suojauksia. Hän varoitti minua menemästä edes vahingossa siniselle hohtavalle vyöhykkeelle metsässä, sillä se oli erityisen tehokkaasti suojattu.

Myös Windfur itse loisti loitsuista kuin joulukuusi. Hän oli heittänyt niitä itseensä ilmeisesti melko.. ..runsaasti. Hän avasi arkun, josta otti itselleen vaatteet ja aseet. Ne olivat jotain minulle tuntematonta materiaalia. Katsoin niitä hieman tarkempaan ja huomasin, että ne oli tehty kankaasta, joka tuntui olevan puhdasta maagista voimaa. Hän loi itsestään kopion. Hämmästyin tätä varsin suuresti. Kopio vaikutti täysin samanlaiselta kuin alkuperäinen Windfur, mutta tutkiessani sitä maagisesti se osoittautui jonkin verran heikommaksi. Ottaen huomioon Windfurin voiman se olisi kuitenkin varmasti voimakkaimpia olentoja tässä metsässä, ja edelleen minua huomattavasti, huomattavasti voimakkaampi.

Muutuin lohikäärmeeksi. Koska olimme sisätiloissa, tein sen heittämällä samalla itseeni pienennysloitsun. Tallensin tuon Windfurin voimahuoneen, jotta voisin siirtyä sinne vastaisuudessa loitsulla. Tein myös varmistuksen, että siirtyisin sinne automaattisesti, mikäli menettäisin tajuntani. Laitoin tavarani talteen toiseen ulottuvuuteen, josta saisin ne käpälääni halutessani. Sitten lähdimme matkaan rajalle.

Taistelu

Sitten metsästä alkoi lennennä niitä kohti tulipalloja ja muita loitsuja, sekä maagisia nuolia. Sitä tapahtui horisontista horisonttiin jatkuvasti, satoja sekunnissa, erivärisinä salamina, valoammuksina ja tulipalloina. Myös minä osallistuin hyökkäyksen heittämällä paikastani tulipalloja tuonne kahden kilometrin päähän. Ne saivat hieman tuhoa aikaa ntuhoten pari haamua. Kuolleet olivat kuitenkin liian harvassa, jotta olisin saanut vahingoitettua useampaa samalla tulipallolla.

Sitten ilmaan nousi yksi haamu ja yksi wighti, jotka lähtivät lentämään minua kohti. Niiden matka kesti melko pitkään, mutta kun ne olivat pääseet lähemmäksi, ammuin ne kuoliaaksi salamilla ja tulivasamilla. Wighti pääsi melko lähellekin ennen tuhoutumistaan ja ehti heittää minua kohti yhden tulivasaman. Se ei kuitenkaan tietystikään vahingoittanut minua.

Jatkoin tulitusta hyvin rauhalliseen tahtiin hetken aikaa. Sitten huomasin, että kauempaa oli lähtenyt jokin isompi oli lentämään minua kohden. Katsoin sitä tarkemmin ja huomasin sen olevan luuragon. Valtavan sellaisen. Lohikäärmeen. En oikein tiennyt mitä tekisin sen kanssa. Se vaikutti hyvin vaaralliselta, ehkä liian vaaralliselta minun käsiteltäväkseni. Halusin kuitenkin tarkistaa sen kyvyt, joten minun täytyi päästä hieman lähemmäs sitä. Se lensi suoraan minua kohti ja lensin lähemmäs lentämällä sivuttain sen edestä. Päästyäni lähemmäs tutkin sen voimatasoa. Se oli ilmeisesti voimakas, mutta ei energialtaan paljoakaan minua voimakkaampi. Se oli kuitenkin oli ilmeisesti lich, hieman omituinen tosin, sillä tietämykseni mukaan lichit eivät pystyneet menemään kovin kauas uurnasta, johon niiden sielu oli talletettu. Ne eivät itse kuitenkaan pystyneet kuljettamaan tuota uurnaa, vaan jonkun toisen piti tehdä se. No, tämä lich oli lohikäärme, joten se ei ehkä noudattanut samoja sääntöjä. Harmi, sillä en tiennyt licheillä muita heikkouksia.

Lichi kaarsi perääni. Minäkin kaarsin siten, että hetken kuluttua lensimme ympyrää. Sitten se puhalsi minua kohti. Normaalit elementtihyökkäykset, joihin myös lohikäärmeen tuli lukeutui, eivät vaikuttaneet minuun, joten en ollut kovinkaan huolissani. Siirryin kuitenkin varmuuden vuoksi kolmisenkymmentä metriä syrjään loitsun avulla. Henkäys oli todella omituinen; jonkinlaista mustaa väreilyä ilmassa. En ollut koskaan nähnyt vastaavaa, eikä se välttämättä ollut mikään tavallinen elementti. Koska immuniteettini perustui melko suurelta osin nahkaani, halusin kokeilla miten tuleni vaikutti tähän kuivaan luurankoon ja puhalsin vastaan. Puhallus ei kuitenkaan vaikuttanut paljoakaan, mutta hieman kuitenkin.

Ongelmana minulla tässä taistelussa oli, että en saisi hyökättyä tätä lichiä vastaan millään loitsulla, enkä myöskään tulellani. Myös fyysinen hyökkäys oli aika turhan tuntuinen, sillä en uskonut olevani fyysisesti ainakaan tuota lohikäärmettä voimakkaampi. Mieleeni tuli kuitenkin eräs hyvä ajatus. Lich ei varmastikaan osannut odottaa lyömäaseen kanssa tehtävää hyökkäystä, sillä yksikään taikojakin osaava humanoidi ei pääsisi sen kanssa kosketuksiin kovin helpolla ilmassa suuressa nopeudessa ja maagisetkin nuolet se pystyi vaivatta pyyhkäisemään pois loitsulla. Siksi otin käpälääni ulottuvuusvarastossani olleen sauvan. Siirryin loitsulla lichin taakse syöksyen sitä kohti. Törmäsin siihen kovalla voimalla puhaltaen tulta samalla. En pystynyt tarkkaan tähtäämään sauvan mihrillisellä terällä, mutta se kuitenkin osui luurankoa niskaan pahasti. Tunsin kuinka se valahti veltoksi ja alkoi pudota alaspäin. Puhaltamani tuli hieman kärvensi sen luita, muttei tuntunut saavan aikaan mitään todellista vauriota. Heitin siihen kosketuksesta voimakkaan salaman. Se ei kuitenkaan tehnyt mitään. Syöksyimme nyt alaspäin kovaa vauhtia. Sitten alapuolellemme ilmaantui äkisti ulottuvuusportti, ilmeisesti eetteritasolle. Lichi oli ilmeisesti vieläkin elossa. En halunnut joutua porttiin, joten potkaisin itseni luurangosta irti ja siirryin loitsulla putoamaan portin vierestä. Lähdin sitten kaartamaan sivulle. Näin lichin putoavan takaisin toisesta portista. Se kaarsi suuntaani ja lähti perääni. Syöksyin täyttä vauhtia eteenpäin. Lichi kuitenkin saavutti minua. Sitten se äkisti siirtyi maagisesti minun yläpuolelleni. Minä tein samoin ja siirryin sen yläpuolelle ja syöksyin sitä kohti. Iskeydyin jälleen sen selkään ja puhalsin sitä, kuitenkaan saamatta mitään sen suurempaa vauriota aikaiseksi. Sitten sekin puhalsi, suoraan eteensä. Sen eteen syntyi valtava pilvi tuota omituista ainetta ja kuljimme suoraan sen läpi. Minua alkoi heikottaa hieman. Tunsin voimieni vähentyvän ja mieleni jotenkin turtuvan. En uskaltanut taistella enää tätä epäkuollutta vastaan, sillä taistelu ei selvästikään ollut enää turvallinen minulle. Siirryin Olemattomuuteen.

Olin Olemattomuudessa kymmenisen minuuttia. Sitten palasin takaisin. Lichiä ei näkynyt läheisyydessä, joten aloin etsin sitä katseellani. Katsoin metsän keskustan suuntaan ja näin etsimäni parinkymmenen kilometrin päässä lentämässä kohti keskustaa. En sinällään hermostunut niin kovin paljoa, sillä uskoni keskustan puolustukseen oli melko vahva ja uskoin että tämänkaltaiset lich-lohikäärmeet eivät olleet mitenkään epätavallisia. Halusin kuitenkin ilmoittaa asiasta ja hieman täydentää voimiani, joten siirryin Windfurin työhuoneeseen, muistaen pienentää itseni ennen siirtymistä.

Kopio-Windfur oli paikalla, seisomassa Oktagrammin keskellä. Tarvehdin häntä. Kerroin hänelle, että olin juuri taistellut yhden lohikäärme-lichin kanssa ja hävinneeni, ja kysyin, että olivatko ne kovinkin vaarallisia. Hän alkoi hymyillä ja vastasi niiden olevan dracolichejä ja hyvinkin vaarallisia. Hän kysyi, oliko se henkäissyt minua kohti vastasin että kyllä ja että minua hieman heikotti sen johdosta. Hän pyysi minua odottamaan hetkisen ja käveli jonkinlaisen kirjahyllyn kohdalle. Hän avasi lokeron ja otti sieltä loitsukäärön. Hän otti pussin, tyhjensi sisällön kämmenelleen, luki kääröstä loitsun ja heitti jauheen yläpuolelleni. Se laskeutui kimaltelevana tähtisateena päälleni ja oloni helpottui. Hän kertoi, että puhallus oli hyvin vaarallinen, että yleensä uhri kuoli muutamassa minuutissa, mutta toisinaan harvoin saattoi jäädä elämään. Se ei välttämättä olisi tappanut minua, mutta varo oli parempi.

Kysyin, että olivatko he sitten aiemminkin tuhonneet näitä dracolichejä, että varmastihan hän itse pystyi helposti tuhoamaan moiset, pystyihän? Hän sanoi, että kyllä, yhden sellaisen he olivat tuhonneet aiemmin. Se oli hyökännyt Fairyforestiin ja Arilyn oli tuhonnut sen. Homma ei siis ollutkaan mitenkään niin yksinkertainen kuin olin odottanut. Windfur-kopio kutsui aidon Windfurin paikalle. Hetkeksi aikaa he laittoivat kätensä yhteen ja sitten kopio siirtyi pois.

Aloin keskustelemaan Windfurin kanssa siitä, miten keskustaa uhkaava dracolich saataisiin tuhottua. Hän kertoi, että tulen pitäisi olla erityisen tehokasta sitä vastaan. Kerroin hänelle puhaltaneeni sitä pariin kertaan, mutta ettei tuli ollut saanut siihen oikein mitään vahinkoa aikaiseksi. Ilmeisesti olennolla oli siis jonkinlainen suojausloitsu toiminnassa tulta vastaan. Sellaisen poistaminen olisi ollut vaikeaa jopa Windfurilta, mutta kylläkin mahdollista. Päätimme siis kokeilla sitä. Toisena keinona esitin, että olisi hyvä jos saisimme aikaan jonkinlaisen aseen minulle, esimerkiksi eräänlaisen hankan, jonka metalliset terät voisi laittaa kynsieni päälle. Noihin metallikynsiin voisi sitten laittaa voimakkaita tuholoitsuja, joiden avulla pystyisin repimään tuon luurangon kappaleiksi paljoa normaalia tehokkaammin. Hän piti ajatusta hyvänä. Sattumalta kyseisenlaiset hansikkaat olivat olemassa. Hän teki kummakin hanskan kolmeen kynteen voimakkaat tuholoitsut.

Hän kysyi, olinko tottunut pitämään satulaa selässäni. Vastasin, että en ollut koskaan, hieman halveksien ajatusta, pitäen sitä kammottavan alistavana ajatuksena kenelle tahansa lohikäärmeelle. Koska minua ei kuitenkaan käytettäisi pelkästään ratsuna, hyväksyin ajatuksen. Menimme ulos ja muutuin normaaliin kokooni. Vedin "hansikkaat" käpäliini ja Windfur nousi selkääni. Hän ei kuitenkaan käyttänyt satulaa, koska en ollut tottunut sellaiseen, vaan ratsasti ilman. Kaulaansa hän laittoi helminauhan. Hän paranteli vielä hieman suojauksiamme ja sitten nousimme ilmaan. Hän teki meidät näkymättömiksi, hajuttomiksi, äänettömiksi ja muutenkin täysin havaitsemattomiksi. Jotta meidän ei tarvinnut puhua, hän muodosti välillemme mentaalisen puheyhteyden. Sitten lähdimme kohti tuota dracolichiä, joka oli nyt jo melko lähellä.

Lensin sitä vastaan sivulta nousten samalla sen lentotason yläpuolelle. Samalla kun se lähestyi keskustaa, kaarsin lentämään samansuuntaisesti sen kanssa, kunnes olin sen yläpuolella jonkin matkan päässä. Sitten lähdin syöksyyn. Päästyäni sopivalle etäisyydelle Windfur teki loitsun. Se onnistui. Onneksi. Havaitsin, että dracolichin lähes kaikki loitsut poistuivat. Myös sen oma, sisäinen voimavarasto näytti ehtyvän, jonka johdosta se ei tekisi mitään loitsuja vähään aikaan. Sitten puhalsin. Se roihahti tuleen. Melkein samassa törmäsin siihen voimalla ja aloin repimään sitä rikki voimakkailla ja nyt entistäkin tappavammilla kynsilläni. Windfur otti kaulastaan helminauhan. Hänen toiseen käteensä ilmestyi pieni avonainen kotelo, johon hän laittoi nuo helmet. Hänen toiseen käteensä ilmestyi vasara, jolla hän löi kotelossa olevien helmien päälle rikkoen ne kaikki. Jokainen helmistä räjähti useiden kymmenien metrien kokoisena neetteripallona, joista yksikin olisi ollut tappava suojautumattomalle olennolle. Niitä oli kymmeniä samanaikaisesti. Meidät hän oli suojannut neetteriä vastaan, mutta kynsissäni nyt riuhtovalla dracolichillä ei vastaavaa suojaa enää ollut. Puhalsin luurankoa yhtäjaksoisesti ja revin siitä valtavia palasia. Ensin lensi irti toinen etukäpälä, sitten toinen takajalka. Muutenkin siitä satoi alas luunkappaleita, kunnes se alkoi hajota kokonaan kappaleiksi. Viimeisillä voimillaan se puhalsi vielä kerran suoraan eteenpäin valtavan pilven tappavaa hönkäystään, valahti veltoksi ja hajosi kynsiini. Syöksyimme läpi henkäyspilven, mutta se ei tällä kertaa tuntunut vaikuttavan minuun mitenkään. Pudotin kynsistäni viimeisen selkärangan kappaleen.

Windfur sanoi, että meidän kannattaisi vielä etsiä lichin pääkallo ja tuhota se, ettei se pystyisi muodostautumaan uudestaan ajan myötä. Nopeasti aistin pään suunnan ja syöksyin sitä kohti maahan. Laskeuduimme ja korvensin sitä muutaman minuutin ajan lähietäisyydeltä henkäykselläni. Se olisi sulattanut lähes minkä tahansa materiaalin. Myös Windfur pommitti sitä loitsuilla, kunnes siitä jäi vain tuhkakasa jäljelle.

Keskusta

Tilanne oli ongelmallinen; Windfur arvioi, että kuolleiden saapuminen keskustaan veisi huomattavasti alle sen ajan, jonka Arilyniltä veisi rituaalin lopettamiseen. Keskustassa oli tällä hetkellä enää hyvin vähän joukkoja, sillä suurin osa joukoista oli edelleen rajalla. Heistä oli kuollut ehkä noin kolmasosa, joten jäljellä oli vain vajaa kymmenentuhatta taistelijaa. Ongelmana oli heidän sijaintinsa. Mietimme hartaasti mitä tekisimme.

Päätimme siirtää heidät siirtoloitsuilla. Windfur teki itsestään kaksi vieläkin pienenmpää kopiota, joista molemmat kuitenkin edelleen olivat minua jonkin verran voimakkaampia. Rajalla oleville joukoille lähetettiin viesti kerääntyä muutamaan paikkaan. Kokoontumispaikkoihin ensimmäisinä ehtineet sytyttivät sinne merkkivalot, joiden mukaan muut saattoivat suunnistaa. Sitten joukko taikureita, minä yhtenä heistä, meni rajalle ja alkoi siirtämään joukkoja sitä mukaa kun niitä kerääntyi kokoontumispisteisiin. saimme lähes kaikki joukoista siirrettyä muutamassa tunnissa lähes sadan mailin päähän metsän keskustaan.

Menimme paikkaan jossa rituaalia suoritettiin. En ollut itse asiassa käynyt siellä aiemmin ja näky oli minullekin yllätys; paikassa kohosi ehkä halkaisijaltaan viisikymmenmetrinen pyöreä seinämä, jonka päällä oli suuri, läpinäkyvä, kupu. Arilyn oli tuon kuvun sisässä. Seinässä oli ovi, johon tuli kohdistaa voimakkain puolustus. Järjestimme jäljelläolevat joukot sopivaksi rintamaksi kuvun ja epäkuolleiden lukuisuuden väliin.

Kuolleet saapuivat. Niitä tuli massoittain, hyvin suuri osa lentäen ainakin pienellä korkeudella. Nyt alkava tulitus oli vielä pahempi kuin se, joka rajalla oli tapahtunut. Loitsuja lensi molempiin suuntiin; vastapuolen tuhannet wightit ja kymmenet lichit eivät säästelleet voimiaan. Puolustus oli selvästi alakynnessä, mutta pärjäsi yllättävän hyvin. Parin tunnin kuluttua se alkoi kuitenkin pettää ja epäkuolleet murtautuivat läpi, puolustajien kootessa epätoivoisesti joukkojaan vahvemmiksi kokonaisuuksiksi. Hyvänä puolena oli edelleen hyökkääjien toiminnan koordinoimattomuus.

Windfur ja kolme hänen kopioistaan asettui kuvun portin eteen. Yksi kopioista oli työhuoneessa ohjaamassa voimaa oktagrammista taistelijoille. Minä leijuin kuvusta hieman sivummalla, pitäen itseäni siivilläni muutamankymmenen metrin korkeudessä, mikä piti samalla ilmavirralla suurimman osan kuolleista poissa kimpustani. Paikka oli täysi inferno. Paikalla oli ympärillä ehkä parikymmentä voimakkainta maagia, jotka kaikki tulittivat aluetta jatkuvasti tuli-, jää-, plasma-, tyhjiö-, kaaos- ja neetteripalloin. Niitä tuli useita sekunnissa, jokainen kymmenien metrien suuruinen. Itsekin sain moisia aikaan muutaman sekunnin välein. Epäkuolleet pyrkivät epätoivoisesti pääsemään ovelle, jonka edessä seisovaa aitoakin Windfuria oli käytännössä mahdoton tappaa, mutta ne olisivat saattaneet ajan myötä päästä hänen ohitseen jossain vaiheessa vyörymällä. Se oli taistelu.

Aamu

Windfurkin heräsi ja sanoin "huomenta". Hänkin ilmeisesti katsoi ulos ja tuli hyvin masentuneen näköiseksi. Ihmettelin tätä, sillä olihan heidän maailmansa oli sentään pelastunut. Lähdin ulos.

Ulkona oli joukoittain ympäriinsä katselevia, omituisen näköisiä ihmisiä. He kaikki tuntuivat kuin järkensä menettäneiltä. Näin lähistöllä Danianin. Menin hänen luokseen ja kysyin, että mikä hätänä. Hän vastasi, että "kaikki on tuhoutunut" ja katseli kauhuissaan ympärilleen, vaikka tiesin hänen mielensä olevan suhteellisen järkkymätön yleensä. Sanoin: "mutta pahuushan on tuhoutunut ja he ovat pelastuneet". "Hyvyys on hävinnyt", hän vastasi. Ihmettelin tätä asennetta, mutta jätin Danianin ja muut sekaisen tuntuiset olennot rauhaan, sillä ymmärsin tämän olevan heille tietysti melkoinen järkytys.

Tapahtui myös jotain muuta, mikä minulle oli tietysti täysin luonnollinen asia, mutta huomattuani ihmisten voimakkaan reaktion siihen tulin vasta ajatelleeksi sitä. Aurinko nousi. Tätä ei ollut tapahtunut tällä planeetalla ehkä tuhansiin vuosiin, maailman aina siirtyessä joka yö toiseen ulottuvuuteen, auringon vain häipyessä taivaan mustuuteen. Ihmiset, kissaolennot ja muut olivat shokissa.

Kävelin tuhoutuneen kuvun luokse. Lattia oli edelleen ehjä, mutta kauttaaltaan lasittunut kiiltäväksi. Arilynistä ei ollut näkyvissä jälkeäkään ja pelkäsin hetken pahinta. Sitten hän ilmestyi tyhjyydestä kumartuneena lattian keskelle. Tarkastelin häntä hetkisen ja sitten päätin jäädä odottamaan jotain tapahtuvaksi. Katselin ympärilleni, josko lähistöllä olisi jotain sopivaa kiveä, johon nojata. Sellaista ei ollut, joten ajattelin luoda sellaisen. Samassa maasta nousi valtava kivinen kysymysmerkki. Ihmettelin tietysti asiaa, mutta menin sen viereen, laskeuduin maahan ja nojauduin sitä vasten odottamaan.

Jonkin ajan kuluttua Arilyn lähti kävelemään pois lattialta. Kun hän oli päässyt ulos siltä, havaitsin takanani pienen ulottuvuusvääristymän. Katsoin taakseni, mutta siellä ei ollut mitään. Kun katsoin takaisin Arilynin suuntaan, myös hän oli kadonnut. Seurasin hänen askeliaan kupolin lattian ulkopuolella ja katkesivat äkillisesti. Hän oli ilmeisesti siirtynyt jonnekin. Lähdin kävelemään eteenpäin askelten suuntaan. Kaatunut metsä loppui noin kilometrin kuluttua ja astuin metsään.

Tulin suurelle aukiolle, jossa oli pieni järvi. Muistelin hieman järveä, jonka luona olin tavannut Arilynin ensimmäisen kerran ja tunnistin tämän samaksi. Arilyn istui järven rannalla, katsoen järveen päin. Pienen matkan päässä hänen vierellään, hieman taaempana, istui Windfur. Hänkin katseli järvelle. Kävelin lähemmäs rauhallisesti, pysähtyen parinkymmenen metrin päähän heidän vierustalleen. Tarkastelin heitä ja minusta jotenkin tuntui, että he keskustelivat, vaikka he eivät näyttäneet puhuvan. He tuntuivat väittelevän jostain. Sitten Arilyn nousi, käveli veteen ja sukelsi. Hän ei enää noussut pinnalle. Kävelin vähitellen lähemmäs Windfuria ja istuin rantahiekalle hänen lähelleen. Odotin hetken aikaa ja mietin asiaa. Sitten nousin ylös ja kävelin paikalta pois takaisin tuhoutuneeseen puukaupunkiin.

Asukkaat olivat vähitellen alkaneet jutella toistensa kanssa. En kuitenkaan viitsinyt mennä heidän luokseen, sillä en oikein tiennyt mitä olisin voinut sanoa. Menin tuhoutuneen kupolin lattialle istumaan kysymysmerkkiin nojaten, otin olkalaukustani päiväkirjani ja kynän käteeni ja aloin kirjoittamaan tätä mitä nyt luette. Siihen meni noin vuorokauden verran. Jossain vaiheessa Windfurkin tuli paikalle ja käveli kotipuuhunsa, joka ainoana jäljelläolevana seisoi paikallaan. Nukuin hieman yölläkin ja jatkoin sitten.

Seuraavana päivänä laitoin päiväkirjani laukkuuni, muunnuin lohikäärmeeksi ja lähdin lentoon. Lensin aluksi kohti ensimmäistä pulustusvyöhykettä ja pitkälle siitä eteenpäin. Tein muutamantuhannen kilomterin kierroksen katsomassa maisemia. Jotkin kaupungeista, joissa ihmisiä oli asunut, oli edelleen elossa. Ihmiset olivat vähitellen alkaneet korjata paikallisten sotien tuhoja. Palasin takaisin.

Menin Windfurin luo ja löysin hänet työhuoneestaan istumasta. Hän oli edelleen melkoisen järkyttyneellä tuulella. Tervehdin häntä ja kerroin nähneeni epäkuolleiden kuolleen kaikkialta. Hän oli kuitenkin hyvin masentunut siitä lopputuloksesta, että yhdeksän kymmenesosaa metsän asukkaista oli kuollut taistelussa - jäljellä oli enää vain noin kaksi ja puolituhatta asukasta. Kysyin Arilynistä ja Windfur kertoi hänen ottaneen asian vieläkin raskaammin. Arilyn tuntui syyttävän tapahtuneesta itseään, että asiat olisi voitu järjestää vieläkin paremmin, vaikka toisaalta tiesi, kuinka mahdotonta se olisi ollut.

Kyselin hieman, mitä tulevaisuudessa tapahtuisi. Tuhoutunutta kaupunkia alettaisiin rakentamaan uudestaan ja sodasta yritettäisiin toipua. Minulla ei ollut enää paljoakaan tekemistä täällä, joten kerroin aikovani lähteä taas vähäksi aikaa Keskimaahan. Palautin Windfurille kynsihansikkaani ja hyvästelin hänet. Ennen lähtöäni hän kertoi vielä jonkin verran Keskimaan viimeaikaisista tapahtumista sen verran mitä Athora oli hänelle kertonut raporteissaan. Keskimaa oli palautettu kahden vuoden takaiseen tilaansa. Tuo oli minulle sinällään melko harmillinen tieto, että minulta meni noin kymmenen vuoden rakennustyö lähes hukkaan.

Palasin kotiini. Vuosien työn menetyksen murehdinnan ja parin päivän asioiden hoitelemisen jälkeen lähdin tuohon kylään, jonne olin saanut kuulla Nagain, Athoran, Vagorin, Angainan ja Argonin olevan matkalla. Saavuin sinne hieman ennen heitä; sen verran, että ehdin hieman katselemaan paikkoja. Ensimmäisenä tapasin Vagorin, joka oli myös tullut paikalle. Tervehdin häntä ja kerroin hieman tapahtuneesta. Pidimme pienet juhlat Keskimaan kunniaksi.

Parantavan lähteen kylä