Mainitun harhaopin edustajat väittivät, että luostarilupaukset ovat samanarvoisia kasteen kanssa. He opettivat, että he tällä elämänmuodolla ansaitsevat syntien anteeksiantamuksen ja vanhurskauden Jumalan edessä. He jopa väittivät, ettei luostarielämällä saavuteta ainoastaan vanhurskautta Jumalan edessä, vaan vielä enemmänkin, koska se ei noudata vain Jumalan käskyjä, vaan myös evankelisia neuvoja 40. Näin he yrittivät todistaa, että luostarilupaukset ovat paljon parempia kuin kaste ja luostarielämä paljon arvokkaampaa kuin esivallan edustajien, seurakunnan paimenten ja muiden sellaisten elämä, jotka ilman omatekoisia hurskauden sääntöjä suorittavat Jumalan käskyjen mukaisia kutsumustekoja. Mitään näistä asioista ei voida kiistää; kaikki käy ilmi heidän kirjoistaan.
Mitä tapahtuikaan luostareissa myöhemmin? Aikaisemmin ne olivat kouluja, joissa opetettiin Raamattua ja muita kirkolle hyödyllisiä aineita. Papit ja piispat saatiin luostareista. Nyt on toisin, mutta yleisesti tunnetuista asioista ei kannata puhua. Aikaisemmin luostariveljet liittyivät yhteen oppiakseen; nyt he kuvittelevat, että kyseessä on elämänmuoto, joka on luoto armon ja vanhurskauden ansaitsemiseksi. He jopa julistavat, että munkkielämä edustaa täydellisyyden tilaa ja pitävät sitä muita Jumalan säätämiä elämänmuotoja parempana. Olemme esittäneet tämän ilman pahantahtoista liioittelua, jotta meikäläisten oppi paremmin ymmärrettäisiin tässä asiassa.
Avioliiton solmimisesta meikäläiset opettavat ensiksikin, että kaikki ne, joille selibaatti ei sovi, voivat mennä naimisiin, koska lupaukset eivät voi kumota Jumalan järjestystä ja käskyä. Jumalan käsky on näet tämä: (1 Kor. 7:2) "Haureuden syntien välttämiseksi olkoon kullakin miehellä oma vaimonsa." Eikä ainoastaan käsky, vaan myös Jumalan luomisjärjestys pakottaa avioliittoon kaikki ne, jotka eivät Jumalan erityisestä toimesta muodosta poikkeusta, tämän sanan mukaisesti; "Ei ole ihmisen hyvä olla yksin" (1 Moos. 2:8). Siksi ne, jotka noudattavat tätä Jumalan käskyä ja järjestystä, eivät tee syntiä.
Millaisia vastaväitteitä tätä vastaan voidaan esittää? Asetettakoonpa lupauksen velvoitus kuinka korkealle tahansa, kukaan ei kuitenkaan pysty osoittamaan, että lupaus kumoaa Jumalan käskyn. Kirkkosäännötkin opettavat, että joka ainoassa lupauksessa muodostaa koreamman käskijän oikeuspoikkeuksen. Sitä vähemmän pätevät luostarilupaukset Jumalan käskyjä vastaan. Mutta jollei olisi löytynyt mitään perusteita muuttaa lupaukseen sisältyviä velvoitteita, eivät Rooman paavitkaan olisi antaneet mitään erikoislupia. Ihmisellä ei yksinkertaisesti ole oikeutta mennä muuttamaan velvoitusta, joka varauksetta perustuu jumalalliseen oikeuteen. Mutta paavit ovat huomanneet viisaaksi soveltaa kohtuutta tämän velvoituksen kohdalla: heidän kerrotaan usein antaneen vapautuksia luostarilupauksista. Yleisesti tunnettu tapaus on Aragonian kuninkaan kutsuminen pois luostarista. 42 Esimerkkejä ei puutu meidänkään ajaltamme.
Miksi siis vastustajat niin kovasti painottavat lupausten velvoitusta ja seuraamuksia, kun he vaikenevat itse lupausten luonteesta? Lupauksenhan tulee koskea sellaista, mikä on mahdollista; samoin sen tulee olla vapaaehtoinen, ilman pakkoa ja harkiten annettu. Yleisesti kuitenkin tiedetään, missä määrin ihmisen vallassa on pidättyä jatkuvasti. Ja kuinka monet ovat ne, jotka ovat antaneet lupauksensa tarkasti harkiten ja vapaaehtoisesti? Nuoria neitoja ja nuorukaisia houkutellaan antamaan luostarilupaus, ennen kuin he ovat saavuttaneet kypsän arvostelukyvyn; joskus heidät jopa pakotetaan siihen. Siksi ei ole kohtuullista edustaa niin jyrkkää kantaa lupausten sitovuudesta, kun kaikki tunnustavat, että on lupauksen käsitteen vastaista antaa lupaus ilman vapaata tahtoa ja tarkkaa harkintaa.
Useat kirkkosäännöt julistavat ennen viidettätoista ikävuotta annetut lupaukset epäpäteviksi, koska harkintakyvyn ei katsota ennen mainittua ikävuotta saavuttaneen sellaista kypsyyttä, että koko elämää koskevia päätöksiä voitaisiin tehdä. Eräs toinen säännös, joka ottaa enemmän huomioon ihmisten heikkouden, lisää tähän vielä muutamia vuosia ja kieltää lupausten antamisen ennen kahdeksantoista vuoden ikää. Kumpaa säännöstä meidän tulee noudattaa? Suurimmalla osalla on pätevä syy luostarista lähtemiseen, koska useimmat ovat antaneet lupauksensa ennen kyseitä ikää.
Ja vihdoin, jos itse lupauksen rikkomista voidaankin moittia, ei siitä ilman muuta seuraa, että asianomaisten henkilöiden avioliitot tulisi purkaa. Augustinus kieltää tällaisen purkamisen (27., quaest. I. cap. Nuptiarum) 43, ja hänen sanansa painaa paljon, vaikka muutamat ovatkin myöhemmin olleet toista mieltä.
Vaikka Jumalan avioliittoa koskeva käsky näyttää jo sinänsä vapauttavan useat munkkilupaukset, niin meikäläiset esittävät toisenkin syyn siihen, miksi luostarilupaukset eivät ole sitovia. Jokainen Jumalan palvelemisen muoto, jonka ihmiset ovat ilman Jumalan käskyä säätäneet ja valinneet ansaitakseen vanhurskauden ja armon, on jumalaton, sillä Kristus sanoo: (Matt. 15:9) "Turhaan he palvelevat minua ihmiskäskyillä". Samoin Paavali opettaa kaikkialla, ettei meidän tule etsiä vanhurskautta omasta ihmissäännösten seuraamisestamme eikä jumalanpalvelusmuodoista, jotka ovat ihmisten keksimiä, koska vanhurskauden saavat ne, jotka uskossa luottavat siihen, että Jumala ottaa heidät Kristuksen takia armoon.
Munkit ovat kuitenkin tunnetusti opettaneet, että heidän omatekoiset hurskaudenharjoituksensa saavat aikaan syntien sovituksen ja ansaitsevat armon ja vanhurskauden. Mitä tämä muuta merkitsee kuin Kristuksen kunnian väheksymistä ja hämärtämistä samoin kuin uskon vanhurskauden kieltämistä? Tästä siis seuraa, että yleisesti käytetyt lupaukset ovat olleet väärää ja jumalatonta jumalanpalvelusta ja että en sen johdosta ovat pätemättömiä. Lupaus, joka on jumalaton ja annettu vastoin Jumalan käskyä, ei ole sitova; sillä kirkkosääntö sanoo, ettei lupauksen tule sitoa meitä epävanhurskauteen.
Paavali sanoo: "Te olette joutuneet (Gal. 5:4) pois Kristuksesta, te, jotka tahdotte lain kautta tulla vanhurskaiksi; te olette langenneet pois armosta." Näin myös ne, jotka tahtovat tulla vanhurskaiksi munkkilupauksilla, joutuvat pois Kristuksesta ja lankeavat armosta. Ne, jotka perustavat vanhurskauttamisen antamiinsa lupauksiin, lukevat omien tekojen ansioksi sen, mistä kunnia kuuluu yksin Kristukselle. Kukaan ei voi kieltää munkkien opettaneen, että he tulevat vanhurskautetuiksi lupauksillaan ja säännöillään ja ansaitsevat syntien anteeksiantamuksen. He ovat keksineet vieläkin mahdottomampia asioita kehuessaan voivansa siirtää muillekin hyviä tekojaan.
Jos nyt joku tahtoisi pahassa tarkoituksessa suurennella tätä asiaa, kuinka paljon hän voisikaan kerätä yhteen sellaista, jota munkit itsekin häpeävät. Tämän lisäksi he ovat saaneet ihmiset uskomaan, että nämä omatekoiset hurskaudenharjoitukset edustavat kristillistä täydellisyyden tilaa. Eikö tämä merkitse sitä, että vanhurskauttaminen perustetaan tekoihin? Ei oel kysymys aivan vähäisestä pahennuksesta kirkossa silloin, kun kansalle esitetään tietty ihmisten keksimä, Jumalan käskyyn perustumaton jumalanpalvelusmuoto, josta vielä opetetaan, että se vanhurskauttaa ihmisen. Sillä uskonvanhurskaus, jota kirkossa tulee ennen muuta julistaa, hämärtyy, kun näitä kummallisia enkelihurskauden harjoituksia ja teeskenneltyä köyhyyttä, nöyryyttä ja naimattomuutta levitellään ihmisten silmien eteen.
Lisäksi Jumalan käskyt ja tosi jumalanpalvelus hämärtyvät, kun ihmiset saavat kuulla, että ainoastaan munkit ovat täydellisyyden tilassa. Kristillinen täydellisyys on näet siinä, että vakavasti pelätään Jumalaa ja samalla omaksutaan vahva usko ja luotetaan Kristuksen tähden siihen, että meillä on sovittu Jumala ja että anotaan ja varmasti odotetaan Jumalalta apua kaikissa niissä asioissa, jotka meidän on toimitettava kutsumuksemme mukaisesti, samalla kun maailmassa omantunnontarkasti tehdään hyviä tekoja ja täytetään kutsumus. Näistä asioista koostuu tosi täydellisyys ja todellinen jumalanpalvelus, ei naimattomuudesta, kerjäämisestä tai likaisten vaatteiden pitämisestä. Kansa onkin saanut monia turmiollisia käsityksiä luostarielämän perusteettomasta ylistelemisestä. Kun se kuulee ylenmäärin ylistettävän selibaattia, silloin avioliitossa oleva elää omantunnon syytöksissä. Kun se kuulee, että ainoastaan kerjäläisveljet ovat täydellisiä, niin se voi vain huonolla omallatunnolla pitää hallussaan omaisuutta ja harjoittaa liiketoimintaa. Kun kansa saa kuulla, että kostamisen kielto on vain evankelinen neuvo, niin jotkut eivät enää karta yksityistä kostoa pitäessään tätä kieltoa vain neuvona eikä käskynä. Toisaalta jotkut erehtyvät vielä pahemmin uskoessaan, että kaikki esivallan virat ja yhteiskunnalliset tehtävät ovat kristityille sopimattomia ja evankelisen neuvon vastaisia.
Kirjallisuudessa mainitaan lukuisia esimerkkejä niistä, jotka avioliiton tai hallitustoimen hyläten ovat vetäytyneet luostariin. Tätä he kutsuvat maailman pakenemiseksi ja pyhän elämäntavan etsimiseksi. He eivät tajunneet, että Jumalaa tulee palvella niiden käskyjen mukaan, jotka Jumala on asettanut, eikä niiden, jotka ovat ihmisten keksimiä. Hyvä ja täydellinen elämänmuoto perustuu Jumalan käskyyn. Näissä asioissa ihmisiä on välttämättä opetettava.
Jo ennen meidän aikaamme Gerson on syyttänyt munkkeja täydellisyyden väärästä ymmärtämisestä ja osoittanut, että hänen aikanaan käsitys, jonka mukaan luostarielämä edustaisi täydellisyyden tilaa, oli uusi.
Luostarilupauksiin liittyy siis paljon jumalattomia käsityksiä: katsotaan, että ne vanhurskauttavat, että ne edustavat kristillistä täydellisyyttä, että munkit täyttävät neuvot ja käskyt, vieläpä tekevät ylimääräisiäkin hyviä tekoja. Koska kaikki nämä asiat ovat vääriä ja turhia, luostarilupaukset käyvät mitättömiksi.
Meikäläisten mielipide on, että avainten valta eli piispojen valta merkitsee evankeliumin mukaisesti valtaa ja Jumalan käskyä saarnata evankeliumia, antaa anteeksi ja pidättää synnit sekä toimittaa sakramentit. Kristus näet lähettää apostolit käskien: "Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minäkin teidät. Ottakaa Pyhä Henki. Joiden synnit te anteeksi annatte, niille ne anteeksi annetaan, ja joiden synnit te pidätte, niille ne ovat pidätetyt. (Joh. 20:21-23) Samoin Kristus sanoo: "Menkää ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille" jne. (Mark. 16:15).
Tätä valtaa käytetään yksinomaan opettamalla eli julistamalla evankeliumia ja jakamalla sakramentteja joko monille tai yksityisille, sen mukaan kuin kukin on saanut kutsun. Sillä siinä ei lahjoiteta aineellisia vaan iankaikkisia lahjoja, iankaikkinen vanhurskaus, Pyhä Henki ja iankaikkinen elämä. Näitä lahjoja ei voi saada muutoin kuin sanan ja sakramenttien viran välityksellä, kuten Paavali sanoo: "Evankeliumi on Jumalan voima pelastukseksi jokaiselle, joka uskoo." (Room. 1:16) Myös psalmissa 118 sanotaan: "Sinun puheesi tekee minut eläväksi."(Ps. 119:50) Kun siis hengellinen valta jakaa iankaikkisia lahjoja ja sitä käytetään vain sanan viran välityksellä, se on haittana maalliselle hallitukselle yhtä vähän kuin laulutaito. Maallinen hallitus on tekemisissä aivan toisten asioiden kanssa kuin evankeliumi. Esivalta ei varjele sieluja vaan ruumiita ja maallisia asioita laittomuuden estämiseksi ja se harjoittaa pakkoa miekalla ja ruumiillisilla rangaistuksilla. Evankeliumi taas varjelee sieluja jumalattomilta mielipiteiltä, Perkeleeltä ja iankaikkiselta kuolemalta.
Sen takia kirkollista ja maallista valtaa ei pidä sekoittaa toisiinsa. Kirkollisella vallalla on oma valtuutuksensa, nimittäin opettaa evankeliumia ja toimittaa sakramentit. Se ei saa sekaantua sille vieraisiin tehtäviin, ei vaihtaa maallisia hallituksia, ei kumota esivallan säätämiä lakeja, ei kieltää lain määräämää kuuliaisuutta, ei asettaa esteitä tuomioille, jotka koskevat maallisia järjestyksiä tai sopimuksia eikä määrätä esivallalle sääntöjä valtion järjestysmuodosta. Sillä Kristus sanoo: "Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta," (Joh. 18:36) tai: "Kuka on asettanut minut teille tuomariksi tai jakomieheksi?" (Luuk. 12:4) Myös Paavali sanoo: "Meillä on yhdyskuntamme taivaissa" (Fil. 3:20), ja edelleen: "Meidän sota-aseemme eivät ole lihalliset, vaan ne ovat voimalliset Jumalan edessä hajottamaan järjen päätelmät" jne. (2Kor. 10:4)
Tällä tavalla meikäläiset erottavat kummankin vallan tehtävät ja kehottavat kunnioittamaan molempia ja tunnustamaan, että molemmat ovat Jumalan lahja ja hyvä teko.
Jos piispoilla tämän lisäksi on maallisen miekan valtaa, niin heillä ei ole sitä piispoina evankeliumin määräyksestä, vaan inhimillisen oikeuden perusteella. Tämän vallan kuninkaat ja keisarit ovat heille myöntäneet omaisuutensa maallista hallintoa varten. Tämä on kuitenkin toinen tehtävä kuin evankeliumin palvelijan virka. 45
Kun siis on kysymys piispojen tuomio- ja hallitusvallasta, on tehtävä ero maallisen käskyvallan ja kirkollisen vallan välillä. Tämän johdosta evankeliumin mukaan, tai kuten on tapana sanoa, jumalallisen oikeuden mukaan, tämä tuomio- ja hallitusvalta kuuluu piispoille piispoina, ts. henkilöinä, joille on uskottu sanan ja sakramenttien virka. Se sisältää oikeuden antaa anteeksi syntejä, hylätä evankeliumin kanssa ristiriidassa olevat opit sekä erottaa seurakunnan yhteydestä sellaiset, joiden jumalattomuus on yleisesti tunnettua, pelkällä sanalla ilman inhimillisiä pakkokeinoja. Seurakuntien tulee välttämättä jumalallisen oikeuden perusteella osoittaa siinä heille kuuliaisuutta tämän sanan mukaisesti: Joka kuulee teitä, hän kuulee minua. (Luuk. 10:16)
Mutta kun piispat opettavat ja määräävät sellaista, mikä sotii evankeliumia vastaan, niin seurakunnalla on tukenaan Jumalan käsky, joka kieltää tottelemasta heitä: "Kavahtakaa vääriä profeettoja" (Matt. 7:15); "Vaikka enkeli taivaasta julistaisi teille toista evankeliumia, hän olkoon kirottu" (Gal. 1:8); "Sillä me emme voi mitään totuutta vastaan, vaan ainoastaan totuuden puolesta" (2Kor. 13:8). Edelleen on kirjoitettu: "Meille on annettu valta rakentaa, ei hajottaa." (2Kor. 10:8) Näin määräävät myös kirkkosäännöt (II quaest. VII, cap. Sacerdotes et cap. Oves). Kirjeessään Petilianusta vastaan Augustinus 46 huomauttaa: "Katolisillekaan piispoille ei pidä antaa periksi, jos he erehtyvät ja opettavat mielipiteitä, jotka ovat ohjeellisen Jumalan sanan vastaisia."
Sikäli kuin piispoilla on edellä sanotun lisäksi vielä valta tai tuomio-oikeus tietyissä, esim. avioliittoa, kymmenyksiä jne. koskevissa asioissa, se on heillä inhimillisen oikeuden perusteella. Jos virkaan vihitys laiminlyövät nämä asiat, ruhtinaiden on silloin yleisen rauhan vuoksi pakko jopa vasten tahtoaan jakaa oikeutta alamaisten keskuudessa.
Tämän ohella kiistellään siitä, onko piispoilla tai papeilla oikeus ottaa seurakunnissa käyttöön seremonioita ja antaa lakeja ruoista, juhlista, viranhaltijoiden arvoasteista ja -järjestyksistä jne. Ne, jotka myöntävät piispoille tämän oikeuden, esittävät perustelunaan Raamatun todistuksen: "Minulla on vielä paljon sanottavaa teille, mutta te ette voi nyt sitä kantaa. Mutta kun hän tulee, joka on totuuden Henki, hän on opettava teille koko totuuden." (Joh. 16:12) Tämän lisäksi he vetoavat apostolien esimerkkiin, kun nämä kehottivat pidättymään veren ja tukehtumaan eläimen lihan nauttimisesta. (Ap.t. 15:2) He viittaavat myös sapattiin, joka kymmenen käskyn vastaisesti näyttää siirretyn vietettäväksi Herran päivänä. Mistään muusta esimerkistä ei tehdä niin suurta numeroa kuin sapatin muuttamisesta. Näin he korostavat äärimmilleen kirkon valtaa, koska se on kyennyt myöntämään vapauksia jopa kymmenen käskyn määräyksestä.
Meikäläiset puolestaan opettavat tässä kysymyksessä, että piispoilla ei ole minkäänlaista valtaa antaa evankeliumin vastaisia säädöksiä, kuten edellä on mainittu. Samalla tavalla opettavat myös kirkkosäännöt (Distinct. 9 kokonaan). On sitä paitsi Raamatun vastaista laatia perinnäissääntöjä siinä tarkoituksessa, että niitä seuraamalla sovittaisimme synnit tai ansaitsisimme vanhurskautuksen. Kristuksen ansion kunniaa loukataan, jos luulemme semmoisilla harjoituksilla tulevamme vanhurskaiksi. On kuitenkin ilmeistä, että tämän käsityksen johdosta ihmissäännöt ovat kirkossa lisääntyneet miltei äärettömiin ja samalla työntäneet opin uskosta ja uskonvanhurskaudesta taka-alalle. Vähän kerrallaan on säädetty yhä uusia pyhäpäiviä, määrätty paastoja ja perustettu uusia seremonioita ja sääntökuntia, koska niiden alkuunpanijat ovat arvelleet, että näillä teoilla ansaitaan armo. Näin laajennettiin aikoinaan katumusmääräyksiä, joista on vielä jäljellä jäänteitä nykyisissä hyvityssäännöissä.
Samaten perinnäissääntöjen laatijat toimivat Jumalan käskyn vastaisesti, kun he keskittävät synnin ruokiin, päiviin ja muihin sellaisiin ja vaivaavat näin seurakuntaa lain orjuudella, ikään kuin kristityille kuuluisi vanhurskauttamisen saavuttamiseksi leeviläisten järjestyksen kaltainen kulttijärjestys. Sellaisen järjestyksen luomisen Jumala olisi muka antanut tehtäväksi apostoleille ja piispoille. Näin näet muutamat kirjoittavat, ja paavit näyttävät osittain joutuneen harhaan Mooseksen lain esimerkin johdosta. Tästä ovat peräisin ne taakoiksi muodostuneet käsitykset, että on kuolemansynti tehdä käsillään työtä juhlapäivinä, vaikka se tapahtuu toisia loukkaamatta, että tietyt ruoat saastuttavat omantunnon, että paastot, ei luonnonmukaiset vaan itse keksityt, ovat tekoja, jotka sovittavat Jumalan, että on kuolemansynti laiminlyödä kanoniset rukoushetket ja ettei pidätettyä syntiä ilman pidättäjän auktoriteettia voisi antaa anteeksi. Itse asiassa kirkkosäännötkään eivät puhu tässä kohden syyllisyyden vaan kirkollisen rangaistuksen pidättämisestä.
Mistä piispoilla on valta määrätä seurakunnille tällaisia ihmissääntöjä omiatuntoja sitomaan? Pietarihan ei salli, että opetuslasten kannettavaksi pannaan mitään iestä. (Ap.t. 15:10) Paavalin sanojen mukaan Herra on antanut piispoille vallan rakentaa, ei kukistaa. (2Kor. 10:8) Miksi he lisäävät syntien määrää moisilla perinnäissäännöksillä?
Meillähän on toki selviä lausumia, jotka kieltävät asettamasta ihmissääntöjä, joiden tarkoituksena on Jumalan sovittaminen tai joita pidetään välttämättöminä pelastukseen. Paavali sanoo: "Älköön kukaan teitä tuomitko syömisestä, juomisesta, minkään juhlan, uudenkuun tai sapatin johdosta" (Kol. 2:16). Paavali jatkaa: "Jos te olette Kristuksen kanssa kuolleet pois maailman alkeisvoimista, miksi te, ikään kuin eläisitte maailmassa, laaditte säädöksiä: määräätte säädöksiä: 'Älä tartu, älä maista, älä koske!'? Sehän kaikki kotona käytettäessä, ja on ihmiskäskyjä ja oppeja, joilla tosin on viisauden maine. (Kol. 2:20-23) Kirjeessään Tiitukselle (Tiit. 1:14) Paavali kehottaa: "Älä kiinnitä huomiota juutalaisiin taruihin äläkä totuudesta pois kääntyvien ihmisten käskyihin."
Kristus sanoo niistä, jotka vaativat kuuliaisuutta ihmissääntöjä kohtaan: "Älkää heistä välittäkö; he ovat sokeita sokeain taluttajia" (Matt. 15:14), ja hylkää sellaisen jumalanpalveluksen sanoen: "Jokainen istutus, jota minun isäni ei ole istuttanut, on juurineen revittävä pois." (Matt. 15:3)
Jos piispoilla on oikeus rasittaa omiatuntoja tällaisilla säännöksillä, niin miksi sitten Raamattu niin usein kieltää asettamasta ihmissääntöjä? Miksi se kutsuu niitä riivaajien opeiksi? Olisikohan Pyhä Henki aiheetta varoittanut tästä kaikesta jo ennakolta?
Kun sellaiset järjestykset, jotka on laadittu pakollisiksi, jotta niillä ansaittaisiin vanhurskaus Jumalan edessä, sotivat evankeliumia vastaan, on todettava, ettei piispoilla ole oikeutta sellaisten kulttisäännösten luomiseen eikä oikeutta vaatia niiden ehdotonta noudattamista. On näet välttämätöntä, että seurakunnissa säilytetään oppi kristillisestä vapaudesta, jonka mukaan lain noudattaminen ei ole välttämätön vanhurskauttamiseen, niin kuin Galatalaiskirjeessäkin on sanottu: "Älkää antako uudestaan sitoa itseänne orjuuden ikeeseen." (Gal. 5:1) On välttämätöntä, että pidetään kiinni evankeliumin ytimestä, siitä että me saavutamme armon uskomalla Kristukseen, emme määrättyjä sääntöjä ja ihmisten säätämiä jumalanpalvelusmuotoja seuraamalla.
Mitä sitten on sanottava sunnuntain vietosta ja muista vastaavista kirkkotavoista? Tähän meikäläiset vastaavat, että piispat ja papit ovat oikeutettuja asettamaan säädöksiä, jotta kaikki kirkossa tapahtuisi järjestyksessä, ei kuitenkaan siinä tarkoituksessa, että me näin sovittaisimme synnit tai että omattunnot velvoitettaisiin uskomaan, että ne ovat välttämättömiä jumalanpalveluksen muotoja. Niinpä Paavali säätää, että seurakunnan kokouksissa tulee naisten peittää päänsä ja että sanan selittäjiä on seurakunnassa kuultava tietyssä järjestyksessä. (1Kor. 11:5)
Tällaisia säännöksiä seurakuntien tulee noudattaa rakkauden ja rauhan vuoksi ja niitä tulee seurata, jotteivat toiset loukkaisi toisiaan, vaan että kaikki tapahtuisi seurakunnissa rauhallisesti ja ilman häiriötä. Omiatuntoja ei tule vaivata uskottelemalla, että säännökset ovat välttämättömiä pelastukseen ja että ne, jotka niistä pahennusta aiheuttamatta poikkeavat, tekevät synnin. Eihän kukaan väittäne, että nainen, joka pahennusta herättämättä näyttäytyy julkisesti paljain päin, tekee synnin.
Sanotunlaisia ovat säännökset sunnuntain, pääsiäisen, helluntain ja vastaavien juhlapäivien ja kirkkotapojen pitämisestä. Ne, jotka väittävät, että Herran päivän vietto on kirkon auktoriteetin perusteella välttämättömänä asetettu sapatin vieton sijalle, ovat väärässä. Raamattu on poistanut sapatin, ei kirkko. Evankeliumin ilmoittamisen jälkeen voidaan kaikki Mooseksen lain seremoniat jättää huomiotta. Koska kuitenkin oli välttämätöntä sopia määrätystä päivästä, jotta kansa tietäisi, milloin sen tulee kokoontua, kirkko on selvästikin tätä tarkoitusta varten valinnut sunnuntain. Tätä on pidetty parhaana ilmeisesti siitäkin syystä, että ihmiset saisivat esimerkin kristillisestä vapaudesta ja käsittäisivät, ettei sapatin yhtä vähän kuin minkään muunkaan päivän vietto ole välttämätön.
Esiintyy mitä kummallisimpia väitteitä lain muuttamisesta, uuden lain seremonioista ja sapatin muuttamisesta. Ne ovat kaikki saaneet alkunsa siitä väärästä käsityksestä, että kirkossa pitäisi noudattaa leeviläisen jumalanpalveluksen kaltaisia muotoja ja että Kristus olisi valtuuttanut apostolit ja piispat keksimään uusia seremonioita, jotka ovat välttämättömiä pelastukseen. Nämä harhakäsitykset pääsivät leviämään kirkossa, kun uskon vanhurskautta ei opetettu riittävän selvästi. Jotkut väittävät, että sunnuntain pyhittäminen ei tapahdu varsinaisesti jumalallisen oikeuden perusteella, vaan ikään kuin jumalallisen oikeuden perusteella, ja kuvaavat tarkoin, kuinka paljon pyhäpäivinä saa tehdä työtä. Mitä ovat moiset väitteet muuta kuin omantunnon pauloja? Vaikkakin he yrittävät lieventää perinnäissääntöjä, he eivät koskaan saavuta tarpeellista kohtuutta, niin kauan kuin käsitys niiden välttämättömyydestä säilyy. Tämä käsitys säilyy välttämättä siellä, missä uskonvanhurskautta ja kristillistä vapautta ei tunnusteta.
Apostolit käskivät pidättymään verestä (Ap.t. 15:20) jne. Kuka tätä nykyään noudattaa? Ne, jotka eivät noudata tätä käskyä, eivät silti tee syntiä, koska itse apostolitkaan eivät tahtoneet rasittaa omiatuntoja tällaisella orjuudella, vaan antoivat kiellon vain tietyksi ajaksi pahennuksen välttämiseksi. Tätä säännöstä tarkasteltaessa on näet otettava varteen evankeliumin pysyvä tarkoitus.
Tuskin mitään vanhoja kirkkosääntöjä noudatetaan täsmällisesti. Monet niistä jäävät joka päivä käytöstä niidenkin keskuudessa, jotka niitä kiivaimmin puolustavat. Omistatunnoista ei myöskään voida pitää huolta, ellei tässä seurata kohtuutta ja opeteta, ettei vanhojen säännösten noudattaminen ole välttämätöntä ja ettei omiatuntoja loukata, vaikka käytäntö sellaisissa asioissa muuttuisikin.
Piispat voisivat kuitenkin helposti pitää yllä lainmukaista kuuliaisuutta, jolleivät he vaatisi sellaisten perinnäissääntöjen noudattamista, joiden noudattaminen hyvällä omallatunnolla on mahdotonta. Nyt he vaativat selibaattia eivätkä hyväksy papiksi ketään, jollei asianomainen nimenomaan vanno luopuvansa puhtaan evankeliumin opin saarnaamisesta. Meidän seurakuntamme eivät vaadi, että piispat oman arvovallan menettämisen uhalla palauttaisivat yksimielisyyden, mikä tosin olisi hyvien paimenien arvolle sopivaa. Ne pyytävät vain, että piispat keventäisivät kohtuuttomia taakkoja, jotka ovat uusia ja vastoin katolisen kirkon tapaa omaksuttuja. Mahdollisesti näillä säännöksillä oli alun perin hyväksyttävät perusteet, mutta ne eivät sovi enää myöhempiin oloihin. On myös ilmeistä, että muutamat on omaksuttu erehdyksessä. Sen takia olisi piispojen lempeyden mukaista lieventää niitä nyt, koska sellainen muutos ei järkytä kirkon ykseyttä. Monet inhimilliset perinteet ovat näet ajan mukana muuttuneet, kuten juuri kirkkosäännöt osoittavat. Ellei kuitenkaan päästä siihen, että lievennettäisiin määräyksiä, jotka ei voi noudattaa syntiä tekemättä, meidän tulee seurata apostolista sääntöä, joka sanoo: (Ap.t. 5:29) "Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä."
Pietari kieltää piispoja herroina hallitsemasta seurakuntia ja pakottamasta niitä. (1Piet. 5:2-3) Nyt ei ole kysymys siitä, että piispat luopuisivat valta-asemastaan. Ainoastaan pyydetään sitä, että he sallisivat evankeliumia opettaa puhtaasti ja lieventäisivät muutamia harvoja käskyjä, joita ei voi noudattaa syntiä tekemättä. Jolleivät he tee tätä, katsokoot itse, kuinka he Jumalan tuomiolla tekevät tiliä siitä, että he tällä itsepintaisuudellaan antavat aiheen kirkon hajaannukseen.
* * *
Olemme selostaneet tärkeimmät uskonkohdat, jotka näyttävät olevan riidanalaisia. Vaikkakin voitaisiin keskustella useammistakin väärinkäytöksistä, olemme monisanaisuuden välttämiseksi keskittyneet pääasioihin. Aneista, pyhiinvaellusmatkoista ja pannan väärinkäytöstä on paljon valitettu. Paikallisseurakunnilla on ollut paljon vaivaa anekauppiaista. Loppumattomia riitoja on ollut pappien ja munkkien välillä paikallisseurakuntaa koskevista oikeuksista, oikeuksista ripittämiseen, hautaamiseen ja lukemattomiin muihin asioihin. Tällaiset asiat olemme sivuuttaneet, jotta ne seikat, jotka tässä asiassa ovat tärkeämpiä, tulisivat helpommin ymmärrettäviksi, kun ne esitetään lyhyessä muodossa. Emmekä me sillä, mikä tässä on sanottu ja koottu, halua loukata ketään. Esille on tuotu vain se, mikä näytti välttämättömältä, jotta tulisi selväksi, ettei meikäläisten keskuudessa ole opissa eikä seremonioissa omaksuttu mitään Raamatun tai katolisen kirkon vastaista. On ilmiselvää, että me olemme mitä suurimmalla huolella pyrkineet estämään uusien epäkristillisten oppien leviämisen seurakunnissamme.
Edellä mainitut uskonkohdat olemme tahtoneet esittää Keisarillisen Majesteetin käskykirjeen mukaisesti. Niistä käy ilmi tunnustuksemme ja meidän keskuudessamme toimivien opettajien opetuksen pääsisältö. Mikäli tästä tunnustuksesta jotakin puuttuu, olemme valmiit, jos Jumala suo, antamaan lisäselvityksiä Raamatun mukaan.
Teidän Keisarillisen Majesteettinne uskolliset alamaiset
Juhana, Saksin herttua, vaaliruhtinas
Yrjö, Brandenburgin rajakreivi
Ernst, Lüneburgin herttua
Filip, Hessenin maakreivi
Juhana Fredrik, Saksin herttua
Frans, Lüneburgin herttua
Wolf, Anhaltin ruhtinas
Nürnbergin raati ja pormestarit
Reutlingenin raati